Viimeksi päivitetty 20.3.2026
Kun Meiju Junkkari odotti kuopustaan, hänellä oli jo raskausaikana tunne siitä, että vauvalla ei ollut kaikki hyvin. Vaikka sikiö läpäisi kaikki seulonnat ja vaikutti olevan kunnossa, Junkkari aavisti jonkin olevan vialla. Tunne vain vahvistui lapsen syntymän jälkeen, vaikka lääkärit totesivat tämän olevan terve. Minkäänlaisia merkkejä Downin oireyhtymästä ei ollut.
”Aina aiemmin olen lähtenyt synnäriltä kotiin tosi onnellisena, mutta nyt sanoin Mika-puolisolleni jo automatkalla tuntevani, ettei kaikki ole kunnossa. En kerta kaikkiaan osaa sanoa, mistä tunne kumpusi, sillä vanhempien lasten kohdalla minulla ei koskaan ollut samanlaisia ajatuksia”, Junkkari kertoo.
Sairaalan henkilökunta ei uskonut
Tunne ei jättänyt Junkkaria rauhaan, ja lapsen ollessa kahden viikon ikäinen hän ilmaisi varovasti huolensa muutamalle läheiselleen.
”Muut olivat sitä mieltä, että koko juttu on vain omien korvieni välissä, ja että minulla on vain jotain synnytyksen jälkeistä stressiä.”
Ensimmäisellä neuvolakäynnillä Junkkari kuitenkin rohkaistui puhumaan asiasta terveydenhoitajalle. Tämäkään ei uskonut epäilyksiä Kasperin kehitysvammaisuudesta, mutta totesi kuitenkin Junkkarilla olevan oikeus soittaa synnytyslaitokselle ja kertoa huolensa.
”Terveydenhoitaja kertoi itse olevansa Down-lapsen äiti ja huomaavansa kyllä, jos vauvassa olisi jotain merkkejä siitä.”
Junkkari oli patistanut Mikan työreissulle Ruotsiin, sillä hän halusi alkaa selvittää asiaa ilman, että puoliso huolestuisi turhaan. Heti neuvolakäynnin jälkeen hän soitti synnytyssairaalaan – kaksi kertaa saman päivän aikana, sillä ensimmäisellä kerralla häntä ei otettu tosissaan. Väsytystaktiikalla Junkkari sai lopulta ajan samalle lastenlääkärille, joka oli päästänyt hänet vauvan kanssa synnytyslaitokselta kotiin.
”Lääkäri sanoi, ettei voi lähettää lasta kromosomitutkimuksiin, koska ei näe lapsessa tutkimuksista huolimatta mitään huolestuttavaa. Mutta en kerta kaikkiaan suostunut lähtemään kotiin. Sanoin, etten kohta kykene hoitamaan muita lapsiani, sillä tämä asia painaa mieltäni koko ajan. Lopulta erittäin turhautunut lääkäri sanoi tekevänsä suuren poikkeuksen ja kirjoittavansa lähetteen verikokeeseen.”
Artikkeli jatkuu
Terve erityinen lapsi
Suoniverinäytteen tulokset tulivat viikon kuluttua, ja niistä oli tarkoitus kuulla samalla, kun Kasperille tehtäisiin kuulotutkimus. Junkkari muistaa edelleen automatkan sairaalalle.
”Lunta satoi isoina hiutaleina ja muistan viimeisen kerran toivoneeni, että lääkärit olisivat oikeassa ja minä väärässä.”
Mikakaan ei uskonut verikokeista löytyvän mitään hälyttävää. Sairaalalla vastassa oli kuitenkin kaksi lääkäriä ison paperinipun kanssa. Kasperilla oli todettu Downin syndrooma.
”Tunsin meneväni harmaaseen sumuun enkä nähnyt eteenpäin. Lääkäri alkoi selittää juttujaan, mutta olin aivan shokkitilassa. Kun näin, miten mieheni pää painui alaspäin, minun oli pakko mennä hänen syliinsä istumaan.”
Down-lapsilla on usein synnynnäisiä sydänvikoja, joten kuulotutkimuksen sijaan perhe lähti tapaamaan kardiologia. Kasperin sydän todettiin kuitenkin täysin terveeksi.
”Mika sanoi minulle, että ei ole mitään hätää, meillä on täysin terve erityinen poika. Muistan ajatelleeni, että onneksi toinen meistä ottaa tämän niin rauhallisesti, sillä itse olin shokissa. Automatka kotiin oli aika hiljainen.”
Itkuntäyteinen vauva-aika
Ensimmäiset kaksi viikkoa diagnoosin jälkeen olivat Junkkarille raskaita. Tuntui vaikealta kertoa läheisille, että lapsella onkin Downin syndrooma. Puhuminen tuntui liian pahalta, joten hän päätyi kertomaan asiasta viestillä todeten, ettei vielä pysty puhumaan puhelimessa.
”Ensin ajattelin, että murehdin tästä asiasta varmaan loppuelämäni. Mutta kun parin viikon jälkeen aloin soittelemaan tärkeimpiä ihmisiä läpi, yksi setäni kommentti avasi silmiäni. Hän sanoi, että ei kai tuossa mitään ole. Joillain on migreeni, joillain jalka kipsissä, hänellä itsellään on iso nenä ja Kasperilla on Downin syndrooma. Sen jälkeen aloin miettimään, että ehkä tämä ei olekaan maailmanloppu.”
Junkkarin kaikki lapset suhtautuivat Kasperin diagnoosiin hyvin. Hän toteaakin tuolloin 15-vuotiaan poikansa ottaneen asian aikuismaisemmin kuin hän itse.
”Hän sanoi, ettei ole mitään hätää, jos Kasper on muuten terve. Lisäksi hän mainitsi, ettei meistä kukaan muutenkaan niin kauhean normaali ole, joten Kasper sopii tähän perheeseen hyvin.”
Ensimmäisen puolen vuoden aikana Junkkari puolisoineen ehti kuitenkin itkeä monet itkut.
”Jälkikäteen on harmittanut se, että vauva-aika on ollut niin itkuntäyteinen – eikä edes lapsen itkun, vaan oman. Olisinpa silloin tiennyt, miten rikas ja värikäs tulevaisuus Down-lapsen kanssa voi olla.”
Ylpeyttä häpeän sijaan
Pikkuhiljaa Junkkarin ajatus ”miksi juuri meille syntyi Down-lapsi”, kääntyi ajatukseen ”onneksi juuri meille syntyi Down-lapsi.” Suru, epätoivo ja pelko ovat muuttuneet kiitollisuudeksi ja onneksi. Vaikka Junkkari joskus miettiikin, millainen Kasper olisi ilman Downin syndroomaa, ajatuksessa ei enää ole negatiivista kaikua.
”Ihan alkuaikoina eräs työkaverini totesi, että olemme onnekkaita saadessamme lapsen, joka on ”Jumalasta seuraava.” Kun kysyin, millä perusteella hän sanoo niin, hän totesi, että tällaisista ihmisistä puuttuu kierous ja pahuus – sen sijaan heistä paistaa aitous ja vilpittömyys. Sen jälkeen olen tajunnut, että meillähän on juuri tällainen lapsi!”
”Kasper on meidän perheemme aurinko, ja kaikki tykkäävät hänestä myös päiväkodissa. Ja kun 11-vuotias lapseni oli kertonut koulussa Kasperista, kaikkien reaktio oli että vau, onpa siistiä. Asenteet kehitysvammaisia kohtaan ovat muuttuneet aika paljon, kun tällaisista asioista pystytään kertomaan ylpeänä häpeilyn sijaan.”
Nyt Junkkari on kiitollinen siitä, että Kasper läpäisi kaikki raskausajan seulonnat. Hän myöntää, että olisi keskeyttänyt raskauden, mikäli epäily Downin oireyhtymästä olisi tullut ajoissa ilmi.
”Kysyin kerran aikuiselta pojaltani ja hänen tyttöystävältään, mitä he tekisivät, jos joskus tulevaisuudessa saisivat tietää saavansa Down-vauvan. Molemmat vastasivat, että tietenkin pitäisivät lapsen. Minusta on ihanaa, että tämänkaltaisia ihmisiä on olemassa, ja toivottavasti heitä löytyy myös jatkossa.”
Kuvat Meiju Junkkarin kotialbumista
