Viimeksi päivitetty 1.8.2025
Sisarussuhde on usein koko elämän pisin ihmissuhde. On ainutlaatuista voida jakaa elämäänsä vertaisen kanssa, vaihtaa kokemuksia lapsuudesta vielä aikuisenakin, oppia solidaarisuudesta, vuoron odottamisesta ja jakamisesta pienestä pitäen. Saada tukea ja rakkautta. Silti jokainen monilapsisen perheen jäsen tietää, ettei sisarussuhde ole vain ruusuilla tanssimista. Yhtä lailla kuin lämpöä ja lempeyttä, mukaan mahtuu mustasukkaisuutta, vertailua, huonommuuden pelkoa. Muistan lapsuudesta aika ajoin toistuvan pelon siitä, että äiti rakasti siskoani enemmän, että äiti ”oli aina siskon puolella”. Samaa kokevat kai kaikki sisarukset. Vai kokevatko? Miten vanhempana voi tukea lasten välistä suhdetta niin, että tällaiset kokemukset pysyisivät lievinä ja satunnaisina?
Sisaruskateus on luonnollista eikä sitä tarvitse säikähtää
Päätin kysyä tätä ammattilaiselta. Lastenpsykiatrialla työskentelevä terveydenhoitaja Nina Sarvikivi on itse kolmen lapsen äiti sekä toinen kaksosista. Hän arvelee sisarkateuden ilmenevän jossain määrin kaikissa monilapsisissa perheissä. Minkälaisin tavoin tai kuinka voimakkaana kateus ilmenee, vaihtelee, mutta tunteena mustasukkaisuus on täysin luonnollinen. Tätä ei silti ole välttämättä helppoa käsitellä. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa, että perheessä sisaruskateus voi aiheuttaa häpeää. Ikään kuin vanhempina olisi epäonnistuttu, jos lasten välinen suhde ei olekaan vain auvoista ihastelua. Ensi askel tunnekasvatukseen on kuitenkin tulla sinuiksi vaikeiksi miellettyjen tunteidenkin kanssa. Tunteet eivät itsessään ole vaarallisia tai vältettäviä, vaan ne tulee kohdata ja löytää kanava turvalliseen purkuun.
”Sisarussuhteessa jo se alkuasetelma on semmoinen, että ajatellaan, että sen tulee olla se pisin ja syvin suhde”, Sarvikivi toteaa, ”Niin siinä ei ole välttämättä tilaa sellaisille ikäville tunteille eikä haluttaisi ajatella, että niitä on. Kuitenkin mitä enemmän niihin puututaan lapsuudessa, sitä vähemmän ne jatkuvat aikuisuuteen.”
Mistä sisaruskateus sitten johtuu? Ihmisellä on perustarve saada rakkautta, Sarvikivi sanoo. Siinä on kyse primitiivisestä selviytymiseen liittyvästä reaktiosta. Mitä pienempi lapsi on, sitä riippuvaisempi hän on vanhemmilta saatavasta hoivasta ja huolenpidosta. Siksi on luonnollista, että lapsi tarvitsee varmistusta resurssien riittävyydestä.
Ikäeron vaikutus mustasukkaisuuteen
Sisarussuhde on hyvin erilainen, jos lapsilla on ikäeroa 1, 5 tai 15 vuotta. Onko jokin ikäero erityisen hankala tai helppo mitä tulee mustasukkaisuuteen? Sarvikiven kokemuksen mukaan pienempi ikäero aiheuttaa usein enemmän haasteita. Silloin tarvittava huomio on usein saman tyyppistä ja muodostaa tällöin kilpailua samoista asioista. Toisekseen mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä keskeneräisemmät tunnekäsittelytaidot vielä ovat. Toisaalta ihan pienellä ikäerolla muisto ainoan lapsen asemasta ei kauaa säily muistissa. Omilla lapsillani on vajaa 1,5 vuotta ikäeroa. Mustasukkaisuus ei ollut kovin voimakasta pikku taaperon suunnalta vauvan saapuessa, olihan hän itsekin vielä aikamoinen vauveli. Ehkä kyse oli kuitenkin myös siitä, ettei pienellä ollut vielä kykyä jäsennellä abstraktia tunnekokemustaan. Oli ikäero mikä vain, uuden perheenjäsenen saapuminen synnyttää todennäköisesti jonkinmoisen kriisin. Sitä on verrattu kokemukseen siitä, että puoliso ilmoittaisikin kyselemättä uuden kumppanin muuttavan saman katon alle tilaa ja huomiota jakamaan.
Entäpä sitten nuorempi sisarus? Koskettaako kateus ja mustasukkaisuus vain isompaa? Lasteni kasvaessa rinta rinnan, pienempi näytti ennen kaikkea miten kovasti hän ihaili vanhempaa lasta. Hän halusi kopioida tyylin ja tulla lähelle aina kun mahdollista. Vielä koulupolulle astuessakin pienempi lapsista vilkutteli riemusta kiljuen tervehdyksiä siskon nähdessään, kun isompi alkoi ehkä jo oivaltaa, ettei ole sosiaalisen normin mukaista viettää liian paljoa aikaa pikkusiskon kanssa.
Sarvikiven mukaan fokus voi olla hieman erilainen, mutta kyllä pienempikin taistelee jaetusta huomiosta. Pienempi sisarus voi tuntea mustasukkaisuutta esimerkiksi tietyistä vapauksista tai luottamustehtävistä, jotka vanhempi sisarus saa ennen itseään. Tarve matkia ja tehdä samalla tavalla voi pohjata sisaruskateuteen. Lapsi haluaa osoittaa, että osaa ja taitaa yhtä hyvin kuin toinenkin.
Miten vanhempi voi tukea sisarusten välistä suhdetta?
Vanhempien rooli on Sarvikiven mukaan merkittävä. Toiminnallaan aikuiset voivat vahvistaa tai helpottaa sisaruskateutta. Vauvan muuttaessa perheeseen on tärkeää ottaa isompi sisarus mukaan hoitamaan. Tietenkin turvallisuudesta on varmistuttava, mutta monessa kohtaa perheen muut lapset voivat hyvin auttaa. Vaikka kiireen ja väsymyksen keskellä tuntuisi houkuttelevalta tehdä itse eikä ottaa mukaan kömpelöä ja hidasta pikku apuria, tämä on vaivan arvoista. Aikuinen muodostaa kiintymyssuhdetta uuteen vauvaan hoivan, lähellä olon ja ihastelun kautta. Niin myös sisarus.
Tunnetaitojen opettaminen on aivan avainasemassa sisaruskateuden lievittämisessä – ja kaiken kaikkiaan vanhemmuuden keskeisiä tehtäviä. Kateus on tunne ja semmoisena yhtä vaaraton ja validi kuin mikä tahansa muukin tunne. Sitä saa tuntea eikä siinä ole mitään väärää. Keskeistä on se, miten tunteen vallassa toimii. Ketään ei saa satuttaa eikä tavaroitakaan ole syytä rikkoa. Kun tunteen nimeää lapselle ja miettii yhdessä purkamisen keinoja, hän oppii pikkuhiljaa itsekin tunnistamaan sen ja säätelemään toimintaansa. Tunnetaidot ovat valtava pääoma, jonka hedelmät kantavat – ja jonka harjoittelu jatkuu – läpi koko elämän.
Olisi tärkeää myös välttää vertailua lasten välillä. Vaikka lapsen yksilöllisistä vahvuuksista on hyvä antaa positiivista palautetta, lapsen taitojen esille nostaminen ei saisi olla pois toisen arvosta. Sarvikivi toteaa lasten vertaavan itseään sisarukseen joka tapauksessa. Olenko yhtä hyvä tai mieluummin vähän parempi kuin sisarus. Tykätäänkö minusta yhtä paljon. Pitkälle pääsee jo kiinnittämällä huomion siihen, antaako positiivista palautetta riittävästi kummallekin.
Oikeudenmukaisuus on myös tärkeä elementti. Tämä ilmenee ennen kaikkea konflikteissa. Vanhemman ei tule valita puolta, vaan auttaa kumpaakin ymmärtämään toisen kokemusta ja kannustaa heitä pyytämään – ja antamaan – anteeksi. Tasapuolisuus ei aina tarkoita samanlaista kohtelua. Lasten haasteet ja vahvuudet voivat olla aivan päinvastaisia, jolloin tarpeetkin eroavat. Tärkeintä on, että kumpikin saa kokea tulevansa nähdyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on.
Olisi hyvä, että kaikki perheen lapset saisivat aika-ajoin vanhemman jakamattoman huomion. Tärkeämpänä kuin kahdenkeskeisiä huvipuistoreissuja kerran vuodessa Sarvikivi pitää päivittäistä laatuaikaa ja aitoa kohtaamista. ”Ei tarvitse tehdä mitään erityistä, vaan olla läsnä siinä, kuulla toista. Oli se sitten korttipeli, lapsen ottaminen mukaan ruuanlaittoon tai sohvalla käyty keskustelu, jossa olet oikeasti kiinnostunut hänen päivän kulustaan.”
Kaikki tämä on tietenkin tasapainottelua ja helpommin sanottu kuin tehty. Niinpä viimeinen vinkki on olla itselleen kasvattajana armollinen.
Milloin on syytä huolestua?
Lausahdukset kuten ”mä vihaan vauvaa” ja muut rujot ilmaisut voivat kuulua ihan tavanomaiseen lapsen tunneskaalaan. Lapsi ei vielä hallitse tunteitaan tai tunneilmaisuaan. Osa on herkempiä kokemaan, osa rajumpia ilmaisussaan. Jos lapsi alkaa oireilla niin, ettei pysty enää olemaan iloinen tai nauttimaan normaalisti asioista, jos hän on vaaraksi itselleen tai ympäristölleen, on syytä hakea tilanteeseen apua. Sarvikivi kannustaa luottamaan omaan intuitioon. Jos tuntuu, ettei enää pärjää perheen omin neuvoin, ja on tilanteesta huoli, se on ehdottomasti riittävä syy. Apua kannattaa hakea ennemmin matalalla kuin liian korkealla kynnyksellä. Yksittäiset käynnit ja pienet vinkit voivat olla kullanarvoisia ja muuttaa perheen tilannetta ratkaisevasti. Apua voi saada esimerkiksi neuvolan tai perheneuvolan kautta.
Lupa mokailla – jopa ihan isona
Sarvikivi muistuttaa vielä armollisuudesta lasta kohtaan. Vaikka lapsi toimisi selkeästi väärin, esimerkiksi löisi pienempää sisarusta, tilannetta kannattaa lähestyä myötätunnon kautta. Tietenkin kaikki väkivalta tulee kieltää hyvin selväsanaisesti, mutta lapsen tunteita kohtaan voi silti osoittaa empatiaa. Sama empaattinen suhtautuminen kannattaa pitää mukana lasten kasvaessa. Koululaiselta saatikka teini-ikäiseltä odotetaan jo parempaa tunnekäsittelyä. Lapsi ei kuitenkaan ole pienikokoinen aikuinen – ja harva aikuinenkaan toimii joka tilanteessa optimaalisesti. Akuutin tilanteen purkauduttua ja tunteiden hieman jäähdyttyä voidaan keskustella ymmärryksellä ja uteliaisuudella lapsen kokemusmaailmasta. Luoda tila, jossa lapsi tulee hyväksytyksi kaikkine puolineen.
Artikkelin kirjoittaja on sairaanhoitaja, valtiotieteiden maisteriopiskelija, kaksossisar sekä kahden teini-ikäisen lapsen äiti.
