Viimeksi päivitetty 9.7.2025
ADHD:n ydinoireet ovat tarkkaamattomuus, aktiivisuuden säätelyn pulmat ja impulsiivisuus. Oireiden tulee ilmetä eri ympäristöissä, jolloin voidaan poissulkea tietyn toimintakentän erityinen kuormittavuus. Selvitysvaiheessa tietoa kerätään vanhemmilta ja nykyisiltä opettajilta ja perehdytään lapsesta aiemmin kerättyyn dataan, kuten neuvolakirjauksiin ja vanhoihin VASU-keskusteluihin. Vaikka oireyhtymää lähdettäisiin tutkimaan vasta aikuisena, oireiden ilmeneminen jo lapsuudessa on yksi diagnoosin kriteereistä. Myös äkkinäisesti alkanut oireilu selittyy luultavasti muulla kuin ADHD:llä.
Lapsi, jolla on ADHD, voi jäädä opetuksessa jälkeen – ei siksi, ettei yrittäisi, vaan koska oireet estävät keskittymistä, etenemistä ja jaksamista. Tällöin kuormitus kasvaa helposti huomaamatta. Usein mukana kulkee myös stressiä, ahdistusta ja vaikeuksia tunnesäätelyssä – asioita, jotka eivät aina näy ulospäin, mutta tuntuvat vahvasti lapsen sisällä.
Kuopuksellani diagnosoitiin alkuvuodesta ADHD. Vanhemman näkökulmasta tämä ei tullut yllätyksenä; poikkeava tarve toiminnanohjauksessa ja vaihteleva keskittyminen näyttäytyivät arjessa jo lapsen ollessa päiväkotilainen. Vauvana lapsi oli ärsykeherkkä ja tunnetilat vaihtelivat nopeasti. Päiväunet onnistuivat vain harvoin.
Oireita vai ominaisuuksia?
Alle kouluikäisellä ADHD:n luotettava toteaminen on haastavaa – leikki-ikäiset ovat vilkkaita, ja keskittyminenkin luonnostaan katkonaista. Yksittäinen piirre, tai edes useampi, ei vielä tarkoita, että lapsella on ADHD. Tietyt piirteet voivat silti herättää huomiota: leikit saattavat olla lyhytjänteisiä ja rajuja, ohjeita on vaikea noudattaa, puhe pulppuaa tauotta ja toisten puheenvuorot keskeytyvät. Myös motoriset taidot voivat kehittyä omaa tahtiaan, ja paikallaan pysyminen voi tuntua lähes mahdottomalta.
Kaksivuotiaana lapseni kiipesi vaatehuoneen hyllykköä pitkin katonrajaan asti, teki ninjahyppyjä tuolien selkänojilta ja roikkui polvitaipeillaan jokaisessa mahdollisessa tangossa. Pinnasänky vaihtui nopeasti matalaan, kun hän alkoi tulla keskellä yötä omin päin yli laitojen.
Haasteet korostuvat kouluiässä
Usein ADHD:n aiheuttama tuen tarve alkaa näkyä selvemmin kouluiässä, kun arjen vaatimustaso kasvaa. Erityisen tyypillisiä ovat toiminnanohjauksen haasteet: tehtävien aloittaminen ja loppuun saattaminen takkuaa, siirtymätilanteet vievät kohtuuttomasti aikaa, ja ohjeiden noudattaminen on vaikeaa – etenkin jos ne ovat monivaiheisia. Kun lapsi ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, hän alkaa usein viihdyttää itseään – tavalla, joka saattaa häiritä muita.
Aktiivisuuden säätelyn vaikeudet voivat ilmetä niin yliaktiivisuutena kuin vetäytymisenäkin, mutta näkyvä levottomuus huomataan todennäköisemmin. Motorinen rauhattomuus, luokassa vaeltelu, tavaroiden näprääminen, jatkuva puhuminen tai sormien napsuttelu voivat herättää ympäristön reaktion. Toisaalta tarkkaamattomuus voi ilmetä hajamielisyytenä: tavarat katoavat, kesken jäänyt tehtävä unohtuu ja lapsi saattaa vajota omiin ajatuksiinsa. Impulsiivisuus taas näkyy äkkinäisinä reaktioina, konfliktien syntymisenä tai voimakkaina tunneryöpyinä – joskus jopa väkivaltaisina purkauksina.
Omalla lapsellani vaikeudet alkoivat näkyä selkeämmin koulutaipaleen aikana. Ala-asteella vielä pärjättiin, mutta Wilma-merkintöjen määrä kasvoi, ja niiden sävy muuttui. Läksyt unohtuivat, kirjat olivat väärässä paikassa, ja siirtymät takkuilivat – välitunnille ei ehditty, kun ulkovaatteiden pukeminen ei ehtinyt edes alkaa. Lapsi puhui tauotta ja saattoi poistua luokasta kesken kaiken. Hän piirsi pulpetteihin, kadotti kolmet hanskat talvessa ja puhelimen näyttö hajosi ennen kuin vuottakaan oli kulunut. Osa opettajista oli selvästi jo kyllästyneitä.
ADHD-oireilu vaatii aikuisilta kärsivällisyyttä ja itsesäätelyä – mutta eniten siitä kärsii silti lapsi itse.
Tyttöjen ADHD on edelleen alidiagnosoitu
Myös sukupuolten välillä oireilu eroaa tutkimusten mukaan toisistaan. Karkeasti ja binäärisesti voidaan sanoa, että pojille on tyypillisempää yliaktiivisuus. Tämä voi häiritä muita oppilaita, ja tätenkin saada aikuiset reagoimaan tilanteeseen nopeammin. Tytöillä tarkkaavuuspulmat tyypillisesti korostuvat, ja ulospäin näkyvää yliaktiivisuutta on vähemmän.
Jotkut tutkimukset esittävät, että tytöt pyrkivät peittämään oireitaa poikia enemmän. Kyse ei siis välttämättä ole biologisesta sukupuolesta, vaan siitä, millaisiin rooleihin lapset oppivat – ja miten ympäristö reagoi. On selvää, että koko luokkaa häiritsevä äänekäs juoksentelija herättää nopeammin opettajan huomion, kuin omiin ajatuksiinsa uppoutuva kumin näpertäjä.
Mitä tehdä, jos epäilee lapsella ADHD:tä?
ADHD-diagnoosi ei perustu verikokeeseen, vaan lapsen arjesta kerättyyn tietoon – vanhemmilta, opettajilta ja muilta läheltä seuraavilta. Ensimmäinen askel on keskustella koulun tai päiväkodin henkilökunnan kanssa. Koska yksi diagnoosin kriteeri on oireiden häiritsevyys, usein aloitetaan tukitoimilla ja seurantajaksolla. Tärkeää on muistaa, ettei tuki vaadi diagnoosia.
Pienemmillä lapsilla lähetteen saa usein suoraan erikoissairaanhoitoon. Yläkoulussa ja lukiossa suositellaan ensin noin puolen vuoden seurantaa. Tämän jälkeen koulupsykologi kokoaa yhteenvedon, jossa otetaan huomioon lapsen aiemmat dokumentit, arki, perhe, opettajat ja diagnoosikyselyt. Toiveena on, että myös lapsi ja molemmat vanhemmat vastaavat lomakkeisiin.
Yhteenveto menee koululääkärille, joka arvioi tilanteen ja tekee tarvittaessa konsultaatiopyynnön nuorisopsykiatrialle. Diagnoosin voi antaa koululääkäri, mikäli kriteerit täyttyvät – erikoissairaanhoitoon ohjataan yleensä vain monimutkaisemmissa tilanteissa. Lääkehoitoa ei ole pakko aloittaa, mutta sitä suositellaan usein kokeiltavaksi.
Ihannetilanteessa lapsen ympärillä olevat aikuiset miettivät yhdessä, miten koulun ja yhteiskunnan tarjoamat tukikeinot saadaan parhaiten käyttöön. Käytännössä moni vanhempi kokee prosessin raskaaksi. Jos lapsi ei häiritse muita, asia ei aina etene nopeasti. ”Maijahan on niin kiltti” ei auta, jos lapsi sisäisesti uupuu yrittäessään pysyä vaatimustasossa mukana.
Meillä asia lähti kunnolla liikkeelle vasta yläasteella, kun numerot laskivat ja opettajien kanssa tuli konflikteja. Ja hyvä niin. Jo pelkkä prosessiin lähteminen muutti lapseni minäkuvaa – ja diagnoosin myötä itseluottamus kasvoi entisestään. Nuori, joka aiemmin piti itseään osaamattomana tai jopa tyhmänä, alkoikin puhua yo-kokeista, haaveili yliopistosta ja pohti tulevaisuutta.
Polkuja on monia, eikä jokaisen tarvitse käydä lukiota tai korkeakoulua. Mutta käsitys itsestä muotoutuu pitkälti sen palautteen kautta, jota lapsi saa – erityisesti herkkinä kasvuvuosina. Entä jos palaute on jatkuvasti negatiivista? Tai jos tunne on, että en pysy mukana, en jaksa? Onneksi nykyään apua on tarjolla, ja tutkimusten mukaan siitä todella on hyötyä.
Diagnoosi ei määritä lasta, eikä se sulje pois mahdollisuuksia. Päinvastoin – oikea-aikainen tuki voi muuttaa kaiken. ADHD ei ole este oppimiselle, onnistumiselle tai unelmille. Kun lapsi kohdataan ymmärtävästi ja hänen vahvuuksiaan tuetaan, tulevaisuus alkaa taas tuntua omalta.
Hoito on yhdistelmä lääkehoitoa ja lääkkeettömiä tukitoimenpiteitä
Suomalainen ohjeistus suosittaa lääkehoitoa yli 6-vuotiaille ADHD-lapsille. Yleisin käytetty lääke on metyylifenidaatti, joka rauhoittaa ylivilkkaita aivoja ja parantaa keskittymiskykyä. Valmisteita on eri mittaisilla vaikutusajoilla, ja sopiva annos löydetään vähitellen. Jos ensimmäinen lääke ei toimi, voidaan kokeilla toista – esimerkiksi lisdeksamfetamiinia sisältävää Elvansea, joka vaikuttaa aivojen tarkkaavaisuuteen ja impulssikontrolliin.
Lääkkeillä voi olla myös haittavaikutuksia, kuten unettomuutta, päänsärkyä tai ruokahaluttomuutta. Siksi vaikutuksia seurataan säännöllisesti, ja lapsen tuntemuksia arvioidaan yhdessä aikuisten kanssa. Lääke ei ole pakollinen, mutta monelle se tuo helpotusta arkeen.
Ympäristön tuki tukee keskittymistä
Vaikka lääkitys auttaa monia, yhtä tärkeää on arjen tuki. Jokainen ADHD-lapsi hyötyy ennakoitavasta ja rauhallisesta ympäristöstä – hyvä uni, ravinto ja ruutuajan rajoittaminen tukevat keskittymistä kuten kenellä tahansa. ADHD-lapsi tarvitsee usein myös enemmän ulkoista ohjausta: muistuttelua, vaiheittaisia ohjeita ja konkreettista apua tehtävien aloittamiseen.
Koulussa tuki voi tarkoittaa pienryhmäopetusta, erityisopettajan tukea, lisäaikaa kokeisiin tai mahdollisuutta nousta jaloittelemaan. Meillä sovittiin, että lapsi saa kesken tunnin nousta hetkeksi seisomaan, jos paikoillaan olo käy mahdottomaksi. Myös muistilistat, kännykän hälytykset ja aikataulujen selkeyttäminen ovat olleet hyödyksi.
Yksi tärkeimmistä tukimuodoista on kuitenkin myönteinen palaute. ADHD-lapsi saa ympäristöstään usein kielteisiä viestejä, mikä heikentää itsetuntoa ja voi pahentaa oireita. Siksi onnistumiset, pienetkin, kannattaa huomata ja sanoittaa. ADHD-lapsi voi olla yhtä aikaa idearikas, empaattinen, nokkela ja rohkea – ja hän tarvitsee aikuisia, jotka muistavat kertoa sen hänelle.
Artikkelin kirjoittaja on sairaanhoitaja, valtiotieteen maisteriopiskelija sekä kahden teini-ikäisen lapsen äiti.
Lähteet: Terveyskirjasto, THL, Käypä hoito -suositus (Lääkäriseura Duodecim), ADHD-liitto sekä tieteelliset tutkimukset: https://doi.org/10.23970/AHRQEPCCER267, https://doi.org/10.1007/s00787-025-02735-4, https://doi.org/10.1186/s43045-025-00508-y
Lisäksi juttua varten on konsultoitu Helsinkiläisen lukion kouluterveydenhoitajaa.
