Ensimmäisen lapsen syntymästä jäi pelko ja tunne epäonnistumisesta, mutta toisen lapsen synnytys oli kokemuksena aivan eri maata. Tämä synnytystarina voitti Aktiivinen synnytys ry:n ja Vau.fi:n kirjoituskilpailun, jonka teemana oli ”Se synnytys voimaannutti minua”.

Viimeksi päivitetty 22.4.2010

Esikoistyttäreni syntyi hyvin menneen raskauden päätteeksi kiireellisellä sektiolla käynnistyksen epäonnistuttua. Käynnistykseen oli päädytty muutaman liukuhihnatutkimuksen jälkeen saatteella ”kun sä nyt täällä olet”.

Lue: Miten synnytys alkaa?

Sektioon mentäessä olin ehtinyt kokea 2–3 minuutin välein tulevia tiukkoja supistuksia melkein vuorokauden, mikään kivunlievityskeinoista ei ollut tepsinyt. Minut oli varsin varhaisessa vaiheessa synnytystä sidottu synnytyssänkyyn erilaisiin piuhoihin, tehty lukemattomia toimenpiteitä ja tutkimuksia.

Lapsi ”sairaalan varastosta”

Kun minulle alkoi nousta kuumetta, supistukset olivat oksitosiinitiputuksesta huolimatta hiipuneet ja kohdunsuun tilanne oli junnannut pitkään viidessä sentissä, lääkäri teki päätöksen sektiosta. Kun tyttäreni päästi ensimmäisen parkaisunsa, minä itkin leikkauspöydällä katkerasti sitä, etten saanut synnyttää häntä itse.

Itku jatkui pitkään. Tunsin itseni raiskatuksi ja häväistyksi. Tunsin melkein fyysistä kipua, kun minulla oli vauva, mutta kehoni ei ollut itse saanut sitä työntää ulos. Ensimmäisen puolen vuoden aikana itkin joka ikinen päivä sitä, miten tyttäreni syntyi. Niin ihana kuin vauva olikin, hän ei tuntunut itse tehdyltä, vaan jostain sairaalan varastosta kaivetulta.

Sektioarpi epäonnistujan merkki

Sektioarpeani inhosin syvästi. Minusta oli kauheaa, että vartalossani oli tällainen jälki. Raskausarvet olivat kunniamerkkejä, mutta sektioarpea pidin epäonnistujan merkkinä. Olin aivan varma, että olin itse tehnyt jotain väärin. Sairaalan kätilöt ja lääkärit olivat useaan otteeseen sanoneet, ettei tapahtunut ollut minun syytäni. Hormonihöyryinen pääni kuvitteli heidän vakuuttelevan sitä siksi, että oikeasti olinkin syypää. Huono synnyttäjä, epäkelpo nainen.

Koska olin vakuuttunut, ettei asioiden pitänyt mennä niin, halusin ehdottomasti revanssin. Toinen lapseni ilmoitteli tulostaan kun esikoisen syntymästä oli kulunut reilu vuosi. Nautin kovasti raskaanaolosta, mutta pelkäsin aivan hirveästi tulevaa synnytystä. Halusin niin palavasti kokea alatiesynnytyksen. Uuden neuvolani terveydenhoitaja säikähti, kun ensimmäisellä neuvolakerralla kysyttyään hyvin viattomasti, miten ensimmäinen lapsi syntyi, minä purskahdin itkuun, enkä saanut varttiin selitettyä miksi itkin. Sain kiireellisen lähetteen pelkopolille.

”Paljon virheitä oli tehty”

Pelkopolilla ensimmäinen lääkäri ei osannut sanoa juuri mitään, jos mahdollista, hän lisäsi paniikkiani. Onneksi kokenut synnytyspelkokätilö hoksasi mistä kiikastaa, ja osasi vastata kysymyksiini.

Sekä lääkäri että kätilö myönsivät, että paljon virheitä oli tehty. Vauvan koko oli arvioitu kilolla pieleen. Hätäinen ultra-arvio oli veikannut vauvan kooksi noin 4,5 kg, kun tyttäreni oli 3465 g syntyessään. Kokonaisuutta katsoen, käynnistys ei ollut ollut tarpeellinen. Kivunlievitys oli epäonnistunut. Sektioon joutuminen johtui siitä, että kroppaani yritettiin pakottaa johonkin, mihin se ei vaan vielä ollut valmis.

Pelkopolilla synnytyssuunnitelmaan kirjattiin, että halusin spontaanisti käynnistyvän synnytyksen, jonka kulkuun ei puututa, ellei ole pakko. Tiedostin, miten paljon pystyisin itse tekemään onnistuneen synnytyksen edesauttamiseksi. Luin kaiken mahdollisen, minkä käsiini sain. Kävin Aktiivinen synnytys ry:n teemailloissa. Pidin itseni kunnossa, joogasin ja uin paljon. Synnytä rentoutuneena –CD toi minulle unen monena iltana. Hankin TENS-laitteen.

Täydellinen äitiyskortti

Neuvolan terveydenhoitaja tuki matkaani hienosti. Äitiyskortistani tuli kaunis, ei poikkeamia verenpaineissa, virtsassa, hb:ssa, sf-mitassa, ei missään. Voin hyvin, lukuun ottamatta pinnan alla jäytävää pelkoa sektiosta. Vasta aivan lasketun ajan tienoilla, kun olin saanut itseni kanssa rauhan, että kaikki mahdollinen on tehty, annoin vauvalleni luvan syntyä.

Rv 40+2 heräsin aamuyöllä puristavaan tunteeseen vatsassani. Niitä tuli lisää. Ja lisää. Ne alkoivat sattua. Varsin pian kävelin ympyrää ja ihmettelin 2–3 minuutin välein tulevia todella kipeitä supistuksia, ja outoa painetta jalkojen välissä. Menin suihkuun ja annoin kuuman veden hieroa alaselkääni, keskittyen leuan pitämiseen rentona.

”Helpot-TAAAAAA. Helpot-TAAAAAA.”, oli mantrani supistuksen lyödessä täydellä voimalla päälle. Kun suihku ei riittänyt, herätin mieheni virittelemään TENS-laitteen selkääni. Hän jäi seuraamaan jännittyneenä, mitä tuleman pitää, hyppäsi pystyyn jokaisesta toiveestani ja toteutti ne tarmolla.

Hirveitä kokovartalokramppeja

Ei ollut hyvä liikkeessä, ei paikallaan, ei maaten, ei istuen, ei seisten, ei mitenkään. Jokainen liikahdus supistuksen aikana tuntui saavan aikaan hirveän kokovartalokrampin. Koska supistukset olivat niin tiheitä, napakoita ja pitkiä ja tunsin joka supistuksella hurjaa painetta, päätimme lähteä kohti sairaalaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

En varmaankaan koskaan unohda sitä tunnetta, kun kauniina kevätaamuna kampesin itseäni autosta pois sairaalan pihalla, TENSin roikkuessa kaulastani, puristaen toisessa kädessä äitiyskorttia. Sairaalan aulassa oli pyörätuoleja, joita katselin haikeana. Olin kuitenkin yksin, koska mieheni vei autoa kauemmas parkkiin, joten päätin olla sisukas ja kävellä toisen kerroksen synnytysvastaanottoon vaikka kuinka sattuisi. Kätilö tuli melkein heti paikalle kun soitin kelloa. Ilmoitin hänelle synnyttäväni tähän paikkaan.

Kohta taas leikkurissa?

Masentava sisätutkimuksen tulos: 1 cm auki. Olin aivan varma, että tämäkin yritys kuivuu kokoon ja kohta ollaan leikkurissa. Kätilö kuitenkin lohdutteli, ettei tilanne vaikuta ollenkaan toivottomalta, saisin valita jäisinkö osastolle vai lähtisinkö kotiin. Valitsin osaston, koska olin niin kipeä, etten kestänyt ajatusta automatkasta kotiin.

Kätilö pahoitteli, ettei heillä ole ammetta käytettävissä, olisin ollut selvästi sen tarpeessa. Niinpä lutrasin suihkussa kuuman veden kanssa pitkän ja hartaasti, kunnes vesi alkoi taas tuntua pahalta. Käyrän otto oli sietämätöntä, en vaan mitenkään voinut olla makuullani. Itketti, kun tuntui, ettei tästä tälläkään kertaa tule mitään; sattuu vaan eikä mikään auta, eikä mikään etene.

Miesparka yritti kannustaa minua pötkölleni ”vähän lepäilemään” ja sai vastaukseksi kirosanoja. Sain sänkyyni jumppapallon, johon nojailin istualleni ja torkuin sitä vasten supistusten väleissä sen mitä pystyin. Supistuksen aikana keskityin pitämään leuan rentona ja hönkäilin aaaaata. Mieheni lähti käymään kotona, koska kuvittelimme molemmat, että tässä kestää vielä hyvä tovi.

Salin puolelle!

Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun olo oli jo niin sietämätön, että pyysin kätilöä tarkastamaan kohdunsuun uudelleen. Melkein odotin jo vastausta, että tilanne on ennallaan, kun kätilö totesikin ilahtuneena kohdunsuun olevan 5 cm auki ja kalvorakkulan pullottavan. Voisimme siirtyä salin puolelle!

Ja kuinkas ollakaan, miestäni en saanut puhelimella kiinni, kun yritin supistusten välissä soittaa. Lähetin viestin, missä olen. Kyselin ihmeissäni saattelevalta kätilöltä, väittääkö hän oikeasti, että saisin tämän synnytettyä aivan itse? Kätilöä nauratti.

Kätilö saatteli minut saliin 4, jossa olin monta kertaa käynyt tutustumiskäynnillä, ja kuullut monen kätilön suusta sen olevan mukavin synnytyssaleista. Pyörin ympyrää salissa ja tuskailin, kun ei mikään asento ollut hyvä. Synnytyssalikätilö tuli huoneeseen ja touhusi aluksi tippatelineen kanssa kun huomasi minun keskittyvän kipuun. Vuodatin hänelle pelkoani sektiosta, johon hän totesi hyvin rauhoittavalla äänellä, että tästä ei enää mihinkään sektioon lähdetä.

Pitäisi ponnistaa, mutta…

Käyrällä vauvan sydänäänissä oli pieniä laskuja, joiden kätilö arveli johtuvan vauvan laskeutumisesta, mutta koska vatsanpäällinen anturi ei rekisteröinyt ääniä kunnolla ja tuntui minusta kurjalta, päädyimme yhdessä pyytämään lääkärin puhkaisemaan kalvot ja laittamaan pinnin vauvan päähän.

Lääkärin tullessa huoneeseen, supistukset laimenivat olemattomiksi. Kalvot puhkaistiin, pinni laitettiin vauvan päähän ja lääkäri poistui. Supistuksiin alkoi taas tulla voimaa. Kun mieheni tuli saliin, supistukset löivät jälleen päälle täydellä teholla. Sain toimivaa kivunlievitystä, joka toi minulle toivomani lepohetken ja keräsin voimia. Kätilöillä vaihtui vuoro.

Mahassa tuntui jotain. Jotain aivan erilaista. Ihan kuin kohtu ponnistaisi itsekseen. Ei, tätä minä en tee itse, tämä tulee nyt jostain syvältä sisältäni. Ähkin. Vuoroon tullut kätilö oli pyytänyt soittamaan kelloa, jos ponnistuttaisi, mutta en uskaltanut. Jos tämä oikeasti olikin sitä, että minun pitäisi ponnistaa, enhän minä uskalla! En kauaa pystynyt pitämään oloani salassa mieheltäni, joka seurasi ähinääni parin supistuksen ajan, ja painoi sitten päättäväisesti kelloa.

Kohdunsuu kokonaan auki

Sopersin, etten uskalla synnyttää, en vaan mitenkään voi ponnistaa. Hyvin rauhallisesti kätilö selitti, miten selviäisin parhaiten ponnistusvaiheen läpi, miten toimittaisiin missäkin tilanteessa ja vakuutti, että minähän selviäisin. Minä olin vieläkin vähän epäuskoinen sen suhteen, saisinko synnyttää tämän itse.

Kätilö totesi kohdunsuun olevan melkein kokonaan auki, jonkinlainen reuna on vielä jäljellä. Minulle haettiin synnytysjakkara, istuin sen päälle nojaamaan sänkyyn, jolloin sain lantion hyvin auki ja pystyin ähkimään vauvaa alemmas samalla kun odoteltiin, että reuna häviää. Mieheni tuli sängyn toiselle reunalle pitämään minua käsistä kiinni. Muu maailma oli hävinnyt, oli enää vain valtava voima, joka toi vauvaani alemmaksi.

Kätilö tutki minut vielä kerran jakkaralla ollessani, ilmoitti tien olevan auki ja totesi ”laitetaanpas rukkaset käteen ja aletaan hommiin!”. Mitä, oikeastiko? Minäkö synnytän? Koska vauvan sydänäänet laskivat aina supistuksen tullen, minut pyydettiin sängylle ponnistamaan. Puoli-istuva asento tuntui hyvältä, turvalliselta. Kätilö ja opiskelija levittivät instrumenttejaan, hymähtelin epäuskoisena, että mitähän noitakin tuohon laitetaan, väittävätkö että minä tämän itse synnytän?

Supistus vei mukanaan, keho käski

Kokeilin ponnistaa pikkuisen. Se tuntui hyvältä. Päätin, että tänne ei olla tultu nynnyilemään, tämähän syntyy muuten nyt! Supistuksen voiman hyökyessä ylitseni, menin sen mukana. Kukaan ei komentanut, ei ohjannut, ei sanonut koska minun on ponnistettava, tein niin kuin kehoni käski, kätilöiden hurratessa mukana.

Yllätyin, kun kätilö kehotti minua kokeilemaan vauvani päätä. Uutta ilmaa, uutta voimaa ponnistukseen! Kiristi, kiristi, kiristi aivan kauheasti, pää syntyi. Napanuora otettiin pois kaulan ympäriltä, ja samaa vauhtia syntyi koko vauva. Poika! 3540 g ja 51 cm ihmettä, aivan itse tehtynä.

Kätilö kirjoitti: ”Sujuva, omin supistuksin edennyt synnytys. Upeasti äiti jaksoi ponnistaa pelosta huolimatta.” Näihin sanoihin olen palannut uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäinen synnytys ei
tunnu enää epäonnistumiselta

Tätä kirjoittaessani ihmeeni on 9 kuukautta vanha, suloinen ja aurinkoinen kävelemään opetteleva miehenalku, joka hampaat tulevat hassussa järjestyksessä, ja jonka syntymän muisto saa minut hymyilemään joka päivä.

Esikoisen synnytyksen aiheuttamat mielen möröt ovat muuttaneet muotoaan tärkeäksi osaksi minua, tapahtumaksi, joka opetti paljon asioita minusta itsestäni. Nykyään näen ensimmäisen synnytyksen osana tarinaani, en epäonnistumisena. Olen taas kokonainen nainen.

Teksti: Koko Nainen
Kuvituskuva: Crestock

Mitä mieltä olet artikkelista?