Minkälainen synnytys olisi, jos kaikki menisi pahimman kautta? Vau.fi kokosi synnytystarinoista pahimmat pelot ja kovimmat koettelemukset ja yhdisti ne yhdeksi tarinaksi. Lue, jos uskallat.

Viimeksi päivitetty 23.5.2013

Heräsimme laskettua-aikaa edeltävällä viikolla hampaiden kalinaan. Sähköt olivat poissa ja kodin lämpötila oli laskenut 13 asteeseen.

”Kiitosta vaan laho landemökki”, kirosin puoliunissani, otin aamutakin ja lähdin etsimään kynttilöitä.

Mies nauraa hekotti sängyssä kippurassa. Hänestä olin ilmeisesti varsin hupaisa näky haara-asennossa, vesien loristessa suoraan sänkyyn.

Itse tulin loistavasti toimeen hieman kylmemmässäkin asunnossa muutaman raskauskiloni turvin, mutta mieheni huulet alkoivat sinertyä ja hänen sydämen syke laski vaarallisen matalalle. Minun oli toimittava, jotta piakkoin syntyvällä lapsellani olisi isä elävien kirjoissa.

Menimme takaisin sänkyyn vällyjen väliin ja riisuuduimme pyjamahousuista. Jos jokin lämmittäisi jäätyneen mieheni, se olisi seksi. Meni vain heräävän erektion verran, kun tunsin jo elämän palanneen sinertävään ukkooni.

Laukesimme yhdessä. Könysin hajareisin seisomaan mieheni ylle ja havahduin kummalliseen poksahdukseen: lapsivesi ryöppysi valtoimenaan mieheni päälle.

”Nyt hän jäätyy uudestaan”, ajattelin, mutta turhaan. Mies nimittäin nauraa hekotti sängyssä kippurassa. Hänestä olin ilmeisesti varsin hupaisa näky haara-asennossa, vesien loristessa suoraan sänkyyn.

Nappasin pyyhkeen käteeni ja kuivasin niin itseäni kuin edelleen sängyssä hihittelevän mieheni. Rullasin lakanat kasaan, keräsin vaatteet kaapista ja juoksin vessaan laittamaan kolme sidettä pikkuhousuihin. Mies oli tällä välin soittanut äidilleen.

Laitoin auton penkille muutaman pyyhkeen ja eikun menoksi! Hetkinen. Missä mies oikein viivytteli? Löysin ukon lörpöttelemästä edelleen äidilleen. Piti kuulemma kertoa sähkökatkoksesta ja lapsivesien menemisestä. Ihme kun ei kertonut yksityiskohtia äskeisestä seksiaktista!

Alkoi harmittaa, että hyvä nukkuma-aika tuli käytettyä sekstailuun. Pian pitäisi löytää jaksamista synnytykseen.

Lähdimme kaahaamaan kohti sairaalaa aivan liian nopeasti. Tien pinta oli liukas. Autossa istuminen oli yhtä tuskaa. Matkaa sairaalaan oli vielä puolisen tuntia, kun pimeästä metsästä marssi hirvi keskelle tietä. Mieheni iski jarrut pohjaan. Kiristyvä turvavyö tuntui kuin metallikätilö olisi tehnyt sisätutkimusta sähkövatkaimella. En osannut pelätä henkeni edestä. Mielessäni oli vain yksi ajatus: onhan lapsi kunnossa.

Auto suistui tieltä ja tössähti pehmeästi syvälle lumipenkkaan. Kyyti päättyi siihen, eikä kummallakaan ollut puhelinta mukana. Pitäisikö vauva tehdä lumihankeen? Paniikki alkoi hiipiä mieleeni.

Supistukset hyökyivät jälleen ylitseni valtavina aaltoina. Yritin hengittää rauhallisesti pelon ja kivun keskellä.

”Meidän pitää päästä sairaalaan”, mieheni rikkoi horrokseni. Hän nousi autosta, avasi takaluukun ja veti konttiin jääneet kottikärryt ulos.

”Hyppäähän kyytiin!”

Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Taapersin selkää pidellen kottikärryn luokse. Ihmettelen vieläkin miten sain itseni punnerrettua kyytiin. Todistettavasti niin kuitenkin tapahtui.

”Hep”, mieheni sanoi, punnasi kärryn ylös ja lähti viilettämään reippain juoksuaskelin kohti sairaalaa.

Hirvi seisoi edelleen keskellä tietä. Se katsoi meitä kummissaan, tuhahti sitten ärsyyntyneenä ja marssi takaisin sinne mistä oli tullutkin.

”Palasi metsäperkele samalle puolelle tietä”, manasin. ”Jos lapseni ei ole kunnossa, niin juoksen vaikka kaikki Pohjolan metsät läpi ja kumautan sinua kaulimella päähän!”

Kivut aaltoilivat ylläni kuin saunakilpailun kuolettavat löylyt. Katselin yötaivasta. Olin kuullut, että monet olivat saaneet käännytyksen sairaalalta, kun menivät sinne liian aikaisin. Olin päättänyt jo aikaisemmin, ettei niin kävisi minulle. Mutta entä jos he laittavat sittenkin takaisin kotiin, mietiskelin miehen rynkyttäessä pian kuoriutuvaa perhettämme kottikärryillä kohti synnytyssairaalaa. Jaksaisiko ukko työntää minut takaisin kotiin? Matkaa olisi yli 100 kilometriä.

Minulta oli loppua usko, kun supistus seurasi toinen toistaan puolen minuutin välein. Vasta kun näin sairaalan kyltin, uskoin, että ehdin ehkä sittenkin.

Tähdenlento tuikahti Pienen karhun pohjoispuolella. Silloin ponnistukset alkoivat.

”Ponnistuttaa. Vankasti”, huusin miehelleni.

Mies ei sanonut mitään, mutta tunsin hänen siirtyvän huimaan laukkaan.

Yritin pidätellä kaikin voimin ponnistuksia. Yritin kanavoida kivun ja purkaa ponnistustarpeen rutistamalla kaikin voimin kottikärryjen laitoja. Ne kylmät ja jäiset laidat olivat minun parhaita ystäviä ja samalla suurimpia vihollisia.

”Meidän lapsi ei synny kottikärryihin”, mieheni murahti hampaiden välistä.

Matkaa oli vielä kymmenen minuuttia. Minulta oli loppua usko, kun supistus seurasi toinen toistaan puolen minuutin välein. Vasta kun näin sairaalan kyltin, uskoin, että ehdin ehkä sittenkin. En tarkkaa muista, kuinka päädyin synnytyssaliin, mutta se tapahtui hyvin nopeasti. Ilmeisesti sairaalan henkilökunta oli ymmärtänyt, että oli tosi kyseessä, kun henkihieveriin itsensä juossut mieheni työnsi minut vastaanottoon kottikärryissä.

Salissa sain heti luvan ponnistaa omaan tahtiini. Siinä sitten punnasin, minkä pystyin.

”Tuli kakka”, sanoin ja mietin, miten ihmeessä olin säästynyt paskantamasta housuihin kottikärrykyydin aikana. Kiitin mielessäni kottikärryjen metallilaitoja, uskollisia ystäviäni, joihin sain purkaa ponnistukset.

Kätilö keräsi tyynesti kikkareen pois. Seuraavalla ponnistuksella tapahtui sama homma. Kun suoli oli tyhjä, päästiin tosi toimiin. Ikävä kyllä voimani olivat jo vähissä kaikkien epäonnisten sattumusten jälkeen.

Ponnistin ja ponnistin. Käytin kaikki jäljellä olevat voimani, mutta ne eivät riittäneet. Lopulta kätilö sanoi, että vauva otetaan imukupilla. Kivut olivat niin kovat, että tajuntani hämärtyi. En ymmärtänyt enää kaikkea, mitä ympärilläni tapahtui. Olin vajonnut omaan kipumaailmaani, jossa tähdet ja sahalaitakuviot tanssivat äkäisiä kuvioitaan.

Lääkäri laittoi imukupin paikoilleen. En tuntenut enää mitään muilta kivuilta. Lääkäri kiskoi. Minä ponnistin. Lääkäri kiskoi. Lopulta lääkäri työnsi lapsen takaisin.

”Menee sektioon”, kuului hämärä ääni todellisuudesta.

”Hätänä vai kiireellisenä?”

”Hätänä!”

Yhtäkkiä ympärilläni hääri monia ihmisiä. Suuhuni kaadettiin jotain litkua. Sitten tajunta lähti. Minut oli nukutettu, enkä ollut edes huomannut sitä.

Tässäkö se nyt oli? Ihan varmasti vielä jotain pitäisi tapahtua.

Heräsin aamulla vienoon auringonpaisteeseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, onko lapseni kunnossa? Aiheuttiko hirvikolari jonkin vamman lapselleni? Entäpä seurasiko synnytyksestä lapselle vahinkoa? Minun ei tarvinnut miettiä kysymyksiä pitkään, sillä pian kätilö riensi paikalle. Sain kuulla vauvani olevan kunnossa. Vauva oli tyttö. Maailman suloisin pieni tuhisija!

Olin niin huojentunut ja onnellinen! Minun tyttöni! Minun ikioma tyttöni!

”Tässäkö se nyt oli”, kuulin itseni sanovan ääneen kaiken onnen keskellä. ”Ihan varmasti vielä jotain pitäisi tapahtua.”

Mieheni nauroi kovaan ääneen kätilön kanssa. Näin hauskaa sairaalassa voi olla – synnytyksen jälkeen.

Sain lopulta oman pikku vauvani syliin. Muistan vieläkin sen valtavan rakkauden aallon, joka kulki lävitseni. Sektiosta huolimatta kaikki oli niin luonnollisen ihanaa. Leijuin pilvilinnoissa. Aika pysähtyi.

Tarinassa on käytetty seuraavien kirjoittajien tekstejä kirjoituskilpailuketjusta: Jammy, Majkku, jonnaina, Hansu79, Lindsay, Supsu, Käyttäjä61ro, Aamunkuiskaus.

Löysitkö omasi?

Mitä mieltä olet artikkelista?