On täysin normaalia, että vauvan odotus tuo ihmisestä esiin aivan uusia puolia. Joskus vanhempien käytös voi kuitenkin olla suorastaan epäilyttävää.

Viimeksi päivitetty 3.3.2014

Julistus: ”Odotamme pikkuprinssiä tai pikkuprinsessaa”

Hälytyskellojen kuuluisi soida jokaisen päässä, joka kuulee äidin tai isän kutsuvan mahassa kasvavaa lasta prinssiksi tai prinsessaksi. Etenkin Suomen oloissa lapsen kutsuminen kuninkaalliseksi on vähintäänkin eriskummallista. Emmehän edes elä monarkiassa. Jos taustalla ovat vanhempien vallanhimoiset fantasiat, eikö olisi realistisempaa uumoilla, että perheeseen syntyy pian pikku presidentti tai ehkäpä pikku pääministeri?

Miksi vanhemmat silti haluavat esittää lapsensa kuninkaallisina? Onko tarkoitus julistaa lapsen synnynnäistä ylemmyyttä suhteessa muihin ihmisiin? Vai onko kyseessä todella vanhempien harhainen kuvitelma omasta valtakunnasta, jonka hallitsijoita he ovat? Ehkä vanhempien harhaisuudesta pitäisi olla huolissaan.

Jokaisen on hyvä tarkkailla lähipiiriään ja selvittää juurta jaksain, kuinka tosissaan pikkuprinssien ja -prinsessojen odottajat ovat harhojensa kanssa. Aina on myös mahdollisuus, että vanhemmat ovat liittyneet salaiseen vallankumoukselliseen ryhmittymään, joka suunnittelee Suomen muuttamista kuningaskunnaksi. Jos epäilette tuttavaanne vallankumouksellisista ajatuksista, älkää empikö ottaa yhteyttä supoon.

Lue myös: Aivopesenkö lapseni?

”Me olemme raskaana”

Lisääntymisasioiden perusteet näyttävät tyystin pyyhkiytyneen joidenkin vanhempien mielistä. Kuvitteleeko pari todella olevansa yksi ja sama tiineenä oleva olento? Mitä kaikkea harhasta oikein seuraa?

Raskausaikana monet kotityöt jäävät tekemättä. Raskaiden kauppakassien kantaminen on molemmille mahdottomuus. Myös kissojen hiekka-astia jää siivoamatta moneksi kuukaudeksi, koska kumpikaan ei uskalla toksoplasmoosin pelossa lähestyä likaista laatikkoa. Toisaalta harhalla on myös hyviä puolia. Myös isän kaljan kittaaminen ja ketjutupakointi jäävät todennäköisesti tauolle.

Jos kukaan ei korjaa vanhempien harhaluuloja ennen synnytystä, on kätilöille luvassa suuria haasteita. Yhden synnyttäjän sijaan heillä onkin hoidettavanaan kaksi tuskaista vanhempaa, jotka anelevat kilpaa epiduraalia supistusten voimistuessa.

Kätilö saa kantaa saliin selkä vääränä lämpöpusseja ja kiinnitellä antureita myös isän kaljamahan ympärille. Ja yritäpä estää synnyttävää isää tunkemasta karvaisia jalkojaan äidille tarkoitettuun vesialtaaseen ja vaatimasta selkähierontaa. Kätilöllä on täysi työ pitää molemmat synnyttäjät rauhallisina, kun he kinastelevat siitä, kumpi oikeastaan saa käyttää kapeaa sairaalasänkyä.

Suurin palvelus, jonka lähipiiri voi tilanteessa tehdä, on kertoa parille rauhallisesti ja selkeästi, että he ovat ymmärtäneet lisääntymisasiat hieman väärin. Erityisesti isä saattaa tarvita keskustelutukea selvitäkseen tiedon aiheuttamasta järkytyksestä.

Lue myös: Pinkki on puppua

Jatkuva olotilojen kertominen toisille ihmisille

Jos et olisi raskaana, kertoisitko kaikille tutuillesi suolesi liikkeistä, virtsasi sokeripitoisuudesta ja rintojesi turpoamisesta? Lähettäisitkö kaikille kuvan esineestä, jonka päälle olet juuri pissannut? Entä haluaisitko jakaa kaikille tiedon pyllyvaostasi nousevasta tummasta viivasta? Luultavasti et.

Mitä ihmiselle oikein tapahtuu, kun hän tulee raskaaksi? Kaikki ruumiintoimintoihin liittyvät estot katoavat, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Raskaana olevan mielestä valkovuodon koostumus on täysin tahdikas kahvipöytäkeskustelun aihe. Tavallaan kehitys on ymmärrettävää: monen kuukauden ajan nainen läträä säännöllisesti omaa virtsaansa ja kertoilee yksityisasioitaan neuvolassa. Ujous karisee pakostakin siinä sivussa.

Raskaus myös ruokkii naisen kuvitelmaa siitä, että hän on erityisen kiinnostava persoona. Mikä olisi imartelevampaa, kuin että toiset olisivat loputtoman kiinnostuneita kaikista asioistasi? Raskaana olevan annetaan elää harhassa, sillä muut eivät kehtaa pahoittaa odottavan naisen mieltä. Lisäksi raskaana olevan hormoninharhainen mieli suojelee totuudelta. Normaalitilanteessa jokainen täysjärkinen kuitenkin ymmärtäisi, etteivät ihmisen useimmat ruumiintoiminnot kiinnosta juuri ketään muuta kuin häntä itseään.

Tilanne ei vaadi erityisiä toimenpiteitä, sillä synnytyksen jälkeen kukaan ei enää kiinnitä äitiin erityistä huomiota. Huomion menettäminen palauttaa äidin pian takaisin maan pinnalle.

Lue myös: Suomalaisperheet hulluja nakuilijoita

Vaaleanpunaisen pilvilinnan rakentaminen

Kun kätilö veikkaa, että lapsi on tyttö, vanhemmat ryntäävät ostamaan lapselleen vaaleanpunaisen mekon. Pian kaapista löytyy koko arsenaali söpöjä tytön vaatteita. Seuraavaksi lapselle on hankittava tytölle sopivia leluja. Jossakin vaiheessa homma karkaa täysin lapasesta ja koti sisustetaan sohvaa, verhoja ja tapetteja myöten hempeällä roosan sävyllä.

Herää kysymys: Miksi lapsen tyttöyttä pitää korostaa kaikin keinoin? Ovatko vanhemmat peloissaan, että lapsi ei pääsekään sisään todelliseen naisten maailmaan, jos koko koti ei ole sisustettu juuri tyttömäisyyttä silmällä pitäen? Entä jos tyttö ei viihdykään röyhelömekoissa? Vanhemmat eivät suostu edes miettimään mahdollisuutta, että lapsi ei pidä vaaleanpunaisesta väristä. Tilanne on kertakaikkiaan epäilyttävä.

Kenties vanhemmat ajattelevat lasta vain yhtenä sisustuselementtinä muiden joukossa. Jospa lapsesta halutaankin luoda vanhempien kaikki toiveet täyttävä mollamaija, joka istuu pyntättynä paikallaan koko päivän, eikä koskaan lausu poikkipuolista sanaa. Vaaleanpunaisen hattaramaailman lamauttavassa ilmapiirissä kasvavaa lasta on pakko sääliä.

Jos tunnet tämänkaltaisen perheen, suosittelen antamaan lapselle testimielessä lahjaksi esimerkiksi traktorikuvioisen potkupuvun. Jos vaatetta ei koskaan näy lapsen päällä, yritä uudestaan ja vaadi että vaate puetaan lapsen päälle välittömästi. Vanhempien reaktiosta voi päätellä paljon.

Lue myös: Kestävätkö miehet synnytyskipua?

Sydämen muotoon asetetut kädet vauvamahan päällä

Kansainvälisiin käsimerkkeihin turvautuvalla äidillä todella on varmasti jotain salattavaa. Yrittääkö äiti varmistaa, ettei kenellekään jää epäselväksi, että tämä äiti todella RAKASTAA lastaan? Asian todistelu saa epäilemään, että totuus on jotain aivan päinvastaista.

Taustalla voi olla myös viattomampi tilanne. Saattaa olla että äiti todella välittää lapsestaan, mutta äidillä ei ole uskallusta sanoa ääneen: ”Olen onnellinen, että odotan lasta.” Onko rakkauden tunnustaminen perheessä jonkinlainen tabu? Ehkä äidille ei itselleen ole koskaan kerrottu, että hänestä välitetään. Nyt äiti siirtää samaa taakkaa uudelle sukupolvelle.

Kenties äiti kommunikoi syntyneen lapsensakin kanssa aina käsimerkein: käsistä muodostetaan sydän, kun lapsi tekee äidin mielen mukaan. Mutta entä kun äiti ei olekaan tyytyväinen lapsensa käytökseen? Nostaako äiti keskisormensa pystyyn, jos lapsi on kiukunpuuskan vallassa? Nämä äidit saavat työstää tunneilmaisuaan on varmasti paljon tekemistä tunneilmaisunsa kehittämisessä.

Jokainen voi kuitenkin kannustaa äitejä näyttämään lapsilleen parempaa esimerkkiä. Kertokaa sydänkäsiä viljeleville äideille, että he voivat oppia ilmaisemaan tunteitaan paremmin. He voivat olla henkisen kasvun myötä parempia vanhempia lapsilleen.

Mitä mieltä olet artikkelista?  

Edellinen artikkeliTyttökuumeen taustalla: 5 syytä toivoa tyttövauvaa
Seuraava artikkeliKaikkien yhteinen ihana raskaus – not!
JAA