Viimeksi päivitetty 7.1.2011

Hoitotädin olohuone. Aurinko paistaa. ”Tule, tule”, joku sanoo. Nousen seisomaan. Hymyilyttää. Otan muutaman askeleen ja kapsahdan hoitotädin odottaville käsivarsille. Hyvä olla.

Tämä on ihan ensimmäinen muistoni. Se on vuodelta 1971, jolloin olen ollut noin vuoden ikäinen, juuri kävelemään oppinut tyllerö.

Seuraavassa varhaislapsuuden muistossani olen noin 2-vuotias. Kävelen kerrostalon rappukäytävässä portaita alas, olen menossa hiekkalaatikolle leikkimään talonmiehen poikien kanssa. Katson jalkojani, joissa näen upouudet punaiset tennarit. Inkkaritakkini rimpsut heilahtivat joka askeleella. Kaikki oli hyvin.

Epäilijät ovat yrittäneet saada minut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä ei millään voi olla oikeat muistot vaan tarinat, jotka olen kuullut ja jotka ovat ajan saatossa alkaneet tuntua omilta muistoilta.

Mutta minä tiedän, että muistan nämä tapahtumat oikeasti. Miten kukaan toinen olisi voinut kertoa, miltä minusta noissa tilanteissa tuntui? Aivan erityisen tarkasti muistan nimenomaan sen, kuinka mukava tunnelma noissa pienissä hetkissä oli.

Näin varhaiset muistot ovat kuitenkin harvinaisia. Vauvojen muistista kerrotaan tarkemmin jutussamme Mitä vauva muistaa? 

Mitkä ovat sinun varhaisimmat muistosi? Kuinka vanha olit?

Mitä mieltä olet artikkelista?  

Edellinen artikkeliOnko 50-vuotias ensisynnyttäjä liian vanha?
Seuraava artikkeliLapsi mukaan synnytykseen
JAA