Viimeksi päivitetty 15.10.2010

Eilen satoi lunta. Kaivoin pienen ekaluokkalaiseni viimetalviset toppahousut kaapin kätköistä – vain havaitakseni, että ne olivat jääneet auttamatta pieniksi. Kävi myös niin, että kaikki kolme paria vedenpitäviä rukkasia oli hukassa, mutta toisaalta ohuet kuivan kelin sormikkaat löytyivät. Lapsi iloitsi, sillä hanskoissa oli hirviöpainatus.

Tilannetta täydensi hienosti myös useita numeroita liian pienet talvisaappaat (voiko lapsen jalka tosiaan kasvaa kesässä niin paljon?) ja kahden talven remuissa rähjääntynyt takki, jonka hihat eivät millään yltäneet enää suojaamaan poikaparkani hentoja ranteita.

Sydän syrjällään sitten seurasin katseellani urheaa pilttiäni, joka liukasteli koulun pihaan sammareissa ja kesälenkkareissa, valkoiset ranteet hihansuista vilkkuen.

”Huono-äiti-huono-äiti-huono-äiti-ja-heti-tänään-vaatekauppaan”, mielessäni jyskyi, vaikka järjellä ymmärsin, että lapseni ei ehkä sittenkään kylmety tai saa kokemuksesta ikuisia traumoja.

”Onhan hänellä sentään rakastavat vanhemmat, lämmitetty koti, unikavereita, mukava mummi ja ruokaa joka päivä.  Ja ennenvanhaan sentään hiihdettiin kouluun sarkahousuissa kesät talvet”, huomasin vielä listaavani jonkinlaisen, edes heiveröisen, mielenrauhan toivossa.

Näinkö herkästi herää äidin huono omatunto? Miksi me äidit – ja ehkä myös isätkin – olemme niin ankaria itsellemme? Pitäisikö meidän olla armollisempia ja kestää enemmän epätäydellisyyttä?

Vai olemmeko sittenkin juuri niin ehdottomia ja ankaria itsellemme kuin meidän pitääkin olla, onhan sentään kysymyksessä tulevaisuuden toivojemme hyvinvointi?

Menikö lapseni pilalle-jutussa haastatellaan Traumaterakeskuksen psykoterapeuttia Tarja Lindqvistiä, joka kertoo, miten lapsen trauma oikeasti syntyy.

– – – – – – – – – – –

Iltapäivällä hain pojan koulusta. Vastassa oli pihamaalla poskensa punaisiksi ja kätensä lämpimiksi juossut iloinen poika. Kaikki hyvin.

Mitä mieltä olet artikkelista?