Matka yksin. Kiihkeä suurkaupunki. Kiitävä tuokio ilman velvollisuuksia. Aaltojen kohina. Lyhyt mutta intohimoinen seikkailu jonkun jamesbondin kanssa. Mallamoija pakenee hetkeksi todellisuutta haavemaailmaan – ja potee hirveää syyllisyyttä.

Nyt on pakko myöntää taas vaillinaisuuteni, kun eihän minulla parempaakaan rippituolia ole. Pariin kertaan parin viikon aikana on mieleeni nimittäin luikerrellut häpeällinen ja väärä kaipaus. Vain hetken murto-osaksi, mutta sittenkin.

Lue myös: Täydellinen äiti

Kesken apinanraivoisen aamutaistelun (Sukka huonosti! Kenkä huonosti! Ääää! Pissa tulee! Ei tule pissa! Äääää! Äiti EI AUTA! ) verkkokalvoille räpsähtää sekunniksi pariksi kuva minusta yksin jossain  kiihkeässä suurkaupungissa tai rähjäisen eksoottisessa rantamaisemassa. 

Hetken vain, mitä ikinä haluan

Hetken pienen olen velvollisuuksista vapaa ja saan tehdä, mitä ikinä vain haluan.  Kuunnella aaltojen kohinaa, juoda itseni känniin jonkin laitapuolen James Bondin kanssa, joutua häpeälliseen yhden illan seikkailuun hänen kanssaan, potea krapulaa hotellissa tai biitsillä ja shoppailla sitten myöhemmin, jotta voisin seuraavana päivänä käyttää upouusia kymmenen sentin korkoja esim. taidemuseossa tai galleriassa. 

Samalla tavalla, kun yritän marketin pihalla roudata perässäni neljää satakiloista kauppakassia yhtä aikaa, kun pidän kiinni autotielle pyrkivän kiukkuisen kakaran hupusta (Huom! Saavutus sinänsä) ja tuijaan pahimpia liukastumisansoja matkalla autolle, saatan sekunnin verran unelmoida, että perässäni on kauppakassien ja ipanan sijaan pelkkiä matkalaukkuja ja minä yksin matkalla kohti uusia maisemia ja suuria seikkailuja: uusia makuja, uusia hajuja, uusia ihmisiä, uusia tuulia.


Lue myös: Kuinka lähellä lasta?


Anteeksi, anteeksi, anteeksi!


Tällaiset ajatukset - vaikka kuinka ohikiitävät - eivät tietenkään auta ketään tuntemaan itseään hyväksi saati sitten erinomaiseksi äidiksi. Etenkään sellaista ihmistä, joka ei itseään superäidiksi ole koskaan muutenkaan tuntenut.


Lue myös: Nainen, sitten vasta äiti


Vaikka muuten olen aika järkiperäinen ihminen, häpeän tällaisia sekunteja siinä määrin, että alan arkikarkukaipauksen ja kaukokaipuukohtauksen jälkeen välittömästi pyydellä anteeksi kaikilta mahdollisilta jumalilta, menninkäisiltä ja metsänhengiltä inhottavia ajatuksiani ja rukoilen sydänverellä, ettei Pakkaukselle tai minun kaiken kaikkiaan ihanalle arjelleni vain oikeasti kävisi mitään pahaa. Ja kuten kunnon katumusharjoituksen tekijä ainakin, saatan sopottaa anteeksipyyntöjäni näkymättömille tuomitsijoille vielä tunteja paheellisen parin sekunnin jälkeenkin.


...ja näin sen pahan mielen saa:


No, osaanpa ainakin antaa nyt takuuvarman reseptin siihen, kuinka saada pirteästi persuksiin potkiva paha mieli, jos elämä tuntuu liian täydelliseltä.


Resepti on yksinkertainen: 50% ylikuormitettua työelämää, 40% päivästä toiseen toistuvaa arkirutiinia, 5% äidin huonon asenteen päivää, 4% 2,5 vuotiaan lapsen huonon asenteen päivää ja 1% äidin halua karata paikalta. S'il vous plait. Lakkaa vittu varmasti naurattamasta.


Mallamoija on nelikymppinen uraihminen, joka kuvitteli muuttuvansa pullantuoksuiseksi muumimammaksi lapsen tullessa maailmaan. Mutta toisin kävi. Onnekseen Mallamoija on huomannut, että myös vähän vähemmän perinteinen nainen voi kasvaa äidiksi. Mallamoijan omin sanoin: ”Ei tarvitse olla siivousmaanikko tai helvetillinen soseensurvoja ollakseen tarpeeksi hyvä äiti omalle lapselleen.” Lue Mollamaijan koko kuvaus.


* * *


Teksti on julkaistu alun perin 11.3.2013 Usko, toivo ja Pakkaus –blogissa otsikolla Pahan mielen resepti.


Mitä mieltä olet artikkelista?  

JAA
Edellinen artikkeliKunnon yöunia – ja 19 muuta asiaa, joita tuore äiti kaipaa
Seuraava artikkeliEmma ja Onni vuoden 2013 suosituimmat nimet