Sydämessä kasvaneet

Adoptiolapsen "oikeat" vanhemmat ovat ne, jotka kasvattavat, suojelevat, rakastavat, pitävät huolta ja joiden luona on koti.

 

Kansainvälistä adoptiota toivovat leimataan usein kadunmiesten keskustelussa terveen ja suloisen pienen vauvan tilaajiksi. Jokaisella vanhemmalla on lasta toivoessaan ilman muuta ainakin alitajuisia toiveita ja haaveita lapsesta, ja adoptiovanhemmuuden ollessa kyseessä myös varmasti takana perinpohjaisia pohdintoja omista resursseista ja niiden riittävyydestä.  Silti adoptionhakijoiden syyllistäminen omista inhimillisistä toiveista ja rajoituksista on mielestäni väärin. Eihän biologisia vanhempiakaan niistä automaattisesti syytetä. Ja kaiken kaikkiaan kokemukseni on se, että adoptiovanhemmat voivat olla lapsen mahdollisille erityistarpeille hyvinkin avoimia. Antaisin oman osansa kritiikistä myös yhteiskuntamme järjestelmille, jotka eivät juuri tue erityistarpeisen adoptiolapsen vanhemmuutta - jos eivät aina biologisenkaan.

 

 

 

 

Täpötäydessä ratikassa Umayyalta [Abu-Hanna] saatettiin kysyä, onko hänellä afrikkalainen mies ja kun ei, niin mistä tyttö sitten on ja kuka on hänen ”oikea” äitinsä. Umayyaa tympi, että hänet taas laitettiin uuteen lokeroon, tällä kertaa adoptiovanhemman.
”En tiedä, mitä on äitiys tai adoptioäitiys. Ilmaisu ”äiti” tarkoittaa minulle ennen kaikkea turvaa. Olen Reeman ainoa äiti. En minäkään ole äitiäni valinnut eikä äitini minua. Kohtalo valitsee vanhemmat ja elämän on sattumista kiinni.”

 

(Umayya Abu-Hanna haki Reema-tyttärensä kotiin Etelä-Afrikasta vuosi sitten.)

 

 

 

 

Kasvoin omien menetysteni myötä hyväksymään itseeni kohdistuneen hylkäämisen yhtenä elämääni kuuluvana asiana. Ymmärsin, että tämä yksi hylkääminen ei tarkoita sitä, että minut aina hylätään. Se ei tarkoita myöskään sitä, että jos teen virheitä, niin minut suljetaan ulkopuolelle. Se ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että minut on hylätty siksi, että olen jotenkin niin huono ja minun pitäisi aina ansaita toisten hyväksyntä teoilla ja ansioilla. Oivalsin, että ihmisiä lähelle voi mennä ilman aseita ja kilpiä, ja he voivat oikeasti olla ihan mukavia. Opin vähitellen koskemaan ja rakastamaan menetystä pelkäämättä. Tie tähän oli pitkä ja vaikea ja vaati tiedostamista, tietoa, särkymistä ja suostumista. Se tie kannatti käydä. Nyt rakas tuntuu oikeasti rakkaalta, eikä minun tarvitse koko ajan tarkkailla hänen reaktioitaan siitä, olenko hänen silmissään hyväksytty. Nyt lapsenlapset voivat juosta mummin syliin ja nukahtaa siihen, eikä mummi koko ajan ole varuillaan monista pienistä vaanivista vaaroista. Voin nauttia tästä hetkestä, itsestäni ja elämästä.