 |
|
Yksi alkumetreillä, toinen jo loppusuoralla. |
Mistä tietää, että synnytys on käynnistynyt?
Vauva-lehdessä (3/2008) Sanna Höglund muistelee supistuksia toisen lapsensa synnytyksen lähestyessä:
”- - soitin kärsimättömänä sairaalaan lasketun ajan lähestyessä, että mitä tämä jatkuva selkäsärky on. Onko synnytys nyt käynnissä? ’No ei se ihan pienellä selkäsäryllä synny. Lähde tänne sitten, kun mielesi tekee purra ovenkahvaa.’ Tajusin heti selko-ohjeet. Ne osoittautuivat harvinaisen paikkansa pitäviksi.”
Mitään ei saa ikinä heittää roskikseen
Kiinnostus astioiden, kirjojen ja muun ”roinan” keräämiseen lopahtaa monelta viimeistään sitten, kun koti on ääriään myöten täynnä. Lapsiperheessä keräilystä ei kuitenkaan pääse eroon, sillä työtä jatkaa tuore, ihan kaikesta kiinnostunut sukupolvi. Näin on käynyt myös Satu Kaarian perheessä. Hän kirjoittaa 5-vuotiaasta tyttärestään Helsingin Sanomissa 6.6.2008:
”Auta armias, jos ja kun roskiksesta löytyy jotain hänelle kuuluvaa, kuten paperisilppua. Ei niin, että paperisilppu sinänsä olisi jotain erityisen tärkeää, mutta sitä voi joskus tarvita. Siitä voi joskus tulla jotain rakasta, jota ei tietenkään koskaan saa heittää menemään.”
Metsässä on turvassa naisilta
Suomen ainoa päätoiminen loppukevennysmies, Maikkarin uutisten Mika Tommola muistelee tuoreimmassa Journalistissa uransa parhaita kevennyksiä, joista yksi oli runsas vuosikymmen sitten useammankin kevennyksen tähdeksi päässyt aitauksestaan metsään paennut Liekki-sonni:
”Tajusin maatilalla, että kyse on täydellisestä suomalaisen miehen allegoriasta. Nuori sonni laitettiin keväällä aitaukseen, jossa seisoi kolme nuorta lehmää, komeaa naista. Se painoi aidan läpi ja oli koko kesän metsässä piilossa. Se laihtui mutta oli tyytyväinen, kun ei joutunut tilanteeseen, jossa ei tiedä, mitä tekisi naisten keskellä.”
Ikävä ei helpota
Sekä äitinsä että isänsä muutama vuosi sitten menettänyt näyttelijä Maria Kuusiluoma miettii uusimmassa Me Naiset –lehden numerossa vanhempien merkitystä:
”Olen yllättynyt, että ikävä ei helpota. Joka kerta, kun lunta tulee tupaan, meinaan pillahtaa itkuun, kun en enää voikaan soittaa isälle tai äidille. Nyt soitan veljelleni, joka ainoana muistaa, millainen olin lapsena, mutta se ei tunnu samalta. On omituista, miten uniikki side omiin vanhempiin on.”
