Rakas anoppi

Kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa, sain useasti kuulla (en suoraan, mutta riittävän selkeästi), kuinka mieheni ex-vaimo oli niin paljon parempi kuin minä. Anoppi on hirvittävän utelias, joten kyllä hän minustakin tahtoi tietää kaiken ja juttelemme paljon kaikesta, mutta suhteen alussa tuo exän ihannointi oli ihan liikaa. Kun muutimme mieheni kanssa yhteen, anoppi tokaisi "mitähän siitäkin tulee", hänellä tahtoo olla sellainen asenne joka asiaan. Useasti anoppi kyseli minulta, että enkö ole koskaan halunnut lapsia, vai miksi minulla ei niitä ole (olen kuitenkin "vasta" 24-vuotias, mies 30). En koskaan kertonut hänelle, että olemme miehen kanssa yrittäneet jo vuoden ja aiemmassa elämässä minulla on ollut kolme keskenmenoa. Kun sitten vihdoinkin tärppäsi, mietimme mieheni kanssa, että anopin kommentti on varmasti "mitähän siitäkin tulee", mutta yllätyimme todella kun hänelle ehkä viimeisenä suvusta kerrottiin. "Pitääpä ruveta neulomaan". Osaa hän kyllä mukavakin olla joskus. :)

Minulla on kieltämättä maailman paras anoppi!

Jos mieltäni painaa jokin, erityisesti rakas aviomies ottaa päähän, on anoppi ainoa oikea osoite tunteen purkamiselle. Hän tuntee poikansa parhaiten ja osaa antaa juuri oikeat neuvot oikeaan aikaan.
Mieheni jumaloi äitiään ja äiti on edelleen ainoa ihminen maailmassa, jolle hän kertoo kaiken mikä mieltä vaivaa. Tämän takia hän joutuukin liian usein tulitantereelle selvittämään välejä.

Mitä lastenkasvatukseen tulee, antaa hän minulle vapaat kädet. Tarvittaessa tietenkin antaa neuvoja, mutta ei ikinä arvostele!
Ainoa miinuspuoli on se, että hän vierailee aina liian harvoin!! Olisi kivaa nähdä vähän useammin...

Mutta kaikella kunnioituksella on minulla MAAILMAN PARAS ANOPPI

minun anoppi on raskauden alusta asti ollut aikalailla sitä mieltä että koko ajatus on surkea. Sitten kun jotain mukavaa sai suustansa sanottua, oli sekin "onneks olkoon, minä en sitä sitten hoida." Voi olla aivan varma etten lasta hänelle hoitoon koskaan antaisikaan. Onneksi ei ole tungetteleva, mutta voisi hän osoittaa edes pientä kiinnostusta ensimmäistä lapsenlastaan kohtaan. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun se lapsi tästä jonain päivänä syntyy.

minun anoppi on raskauden alusta asti ollut aikalailla sitä mieltä että koko ajatus on surkea. Sitten kun jotain mukavaa sai suustansa sanottua, oli sekin "onneks olkoon, minä en sitä sitten hoida." Voi olla aivan varma etten lasta hänelle hoitoon koskaan antaisikaan. Onneksi ei ole tungetteleva, mutta voisi hän osoittaa edes pientä kiinnostusta ensimmäistä lapsenlastaan kohtaan. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun se lapsi tästä jonain päivänä syntyy.

minulla on aivan ihana anoppi.tulemme todella hyvin toimeen niin anopin kuin appi-ukon kanssa.
rakastan mieheni vanhempia.
he auttavat,ovat ystävällisiä ja heidän kanssaan pystyy puhumaan kaikesta.
nyt ovat onnessaan ekasta lapsen lapsestaan :)
eikä minua tuo pieni hössöttäminen haittaa,saa nähä vaan että miten käy kun lapsi syntyy...
toivottavasti välit säilyy yhtä hyvinä kuin nytkin.

Kai mulle on sitten sattunut niin hyvä tuuri, että appi vanhempani ovat ihania ja llämpimiä ihmisiä.. Anopin kanssa juttellaan monesti viikossa puhelimessa.. ja hän ei yritä kasvataa lapsiamme, vaan kunnioittaa meidän kasvatus periaatteita, ja samoin mieheni tulee toimen MAINIOSTI minun vanhempien kanssa..
Että voisi sanoa, että appivanhemmat ovat meille ne toiset vanhemmat.. joista on meille iso ilo ja Apu silloin kun sitä tarvitaan..

Kaikki alkoi mennä pieleen heti, kun päästiin vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Anoppi liimautui kylkeen kiinni, kun aloin imettää ja vaavin torkahtaessa nappasi pikkujalasta kiinni niin, että hypättiin tytön kans molemmat ilmaan. Kertaakaan en saanut syöttörauhaa ja heti kun typy päästi rinnasta irti, oli anoppi repimässä häntä syliinsä. Muutenkin hän oli aina viemässä tyttöä käsistäni, koska "saan olla hänen kanssaan kaiket päivät". Sitten anoppi kulki ympäri asuntoa hokien "en näytä äitiä sulle ollenkaan". Se tuntui oikeasti tosi pahalta. Puhumattakaan anopin hajuveden käytöstä, tyttö piti kylvettää jokaisen vierailun jälkeen, muuten hän haisi parfyymille 2 päivää... Jo 7kk vanhalle tytsylle olisi anoppi antanut jäätelöä. Tilanne on sellainen, että se nainen hoitaa mun lasta vain kuolleen ruumiini yli, joka kerta, kun näen hänet, tulee vähintää yksi asia lisää vahvistamaan tätä päätöstä...

Myös minulla oli aiemmassa suhteessani aivan ihana anoppi, jonka kanssa olimme todellakin samalla aaltopituudella... ainoa asia mikä sen suhteen kariutuessa harmitti olikin anopin menettäminen.

Nykyisin olen erittäin onnellisessa ja hyvässä parisuhteessa, mutta se että pakettiin kuuluisi vielä hyvä anoppi olisi kai liikaa pyydetty. Avomieheni oli ollut ennen minua pitkään poikamiehenä ja hänen äidillään on jäänyt tapa tupsahtaa kylään aina täysin ilmoittamatta... saapuessaan rakas anoppi tarkistaa että kukat on kasteltu ja pyyhkäisee sormella hyllyn reunaa josko sielä olisi pölyä. Mukana on yleensä aina joku pullapussi, vaikka meillä kyllä lähes poikkeuksetta löytyy minun leipomisia pakkasesta. Anopillani on myös hirveän vankat mielipiteet joka asiaan ja hän ne runnoo väkisin läpi. Piilokettuilua hän harrastaa myös.

Olen hirveän herkkä ja sopuisa ihminen enkä haluaisi joutua sanaharkkaan kenenkään kanssa, mutta ehkä se juuri onkin tässä ongelmana.

Minulla oli ennen miestäni p.ystävä, jonka äidin ja mummon kanssa istuin terassilla juomassa teetä, juttelemassa monenlaisia ja tein töitäkin heidän yrityksessään kiireapuna. He olivat ihania.
Aviomieheni on aivan mahtava minulle ja perhe-elämämme on hyvää. Ainoastaan anoppi on todella kovana kaskena kannossa.
- ei halunnut auttaa kovinkaan kun lapset pieniä
- lastenkasvatukseni on "kamalaa"
- otin kissan: ei halunnut että sellainen tulisi taloomme (ei asu meillä). Haukkuu miehelleni, miten "en osaa hoitaa kissaa" (hoh hoh)
- on kateellinen raha-asioistani
- tutkii kodinhoitotiliämme mieheni avustuksella- (johon mies laittaa n.200-300€ enemmän kuin minä/kk). Ainoa yhteinen rahakytkös avioliitossamme.
- haukkuu miehelleni minua säännöllisin väliajoin, keksii aina eri päivälle eri syyn.

Siinä lista, miksi inhoan anoppiani. Oma äitini on kiltti ja auttavainen ihminen ja ei koskaan hauku miestäni, vaikka syytä joskus olisi ollut.

Suhteet anoppiin olivat oikein hyvät aina lapsen syntymään saakka. Sen jälkeen en ole osannut tehdä hänen mielestään mitään oikein. Hän on puuttunut kaikkeen henkilökohtaiseenkin ja omat asiani kuulen ensimmäisenä anopin työkavereilta, mm. rintojani analysoidaan siellä julkisesti, milloin en osaa imettää tai milloin annan lapselle vääränlaisesta mukista maitoa jne. Olen yrittänyt sietää ja kestää runsaan vuoden mutta sitten tuli stoppi. Anoppi tuli kotiini haukkumaan minua ja annoin sitten minäkin tulla mielipiteeni muutamaa asiaan. Tilanne päättyi niin että anoppi katkaisi välit minuun täysin ja soitti poliiseille että mieheni ei kuulemma jaksa koska hänellä on niin kauhea vaimo. No, siinä sitten jouduin elämäni ensimmäisen kerran selvittelemään poliiseille yhtään mitään ja virkavalta oli keskustelun jälkeen lähinnä sitä mieltä, että onneksi heillä anoppi asuu aika kaukana. Mieheni on tilanteesta ihan yhtä pöyristynyt. Tästä on kyllä aika vaikea jatkaa normaalisti eteenpäin.

Vaimon äiti on alusta asti ollut sitä mieltä, että meikä on kelvoton aviomies. Kelvoton en tosiaan ole, miulla ei vain satu olemaan tutkintoa yliopistosta saatikka fiiniä solmiotyötä... Käsillä tekemistä ei se hienostelija arvosta! Päin naamaa hän ei tietenkään mitään sano, mutta osaa vihjailla niin että vihloo. Ja puhua alentuvaan sävyyn ihan kuin olisin joku älykääpiö. Onneksi vaimo näkee, mikä pelin henki on, mutta ei hänkään pysty toisen ihmisen luonnetta muuttamaan. Jos olet kohtalotoveri, voimia!

Minulla on käynyt mieletön tsäkä: Anoppini on suloinen ja läheinen, mutta ei ole koskaan tuputtanut mielipiteitään tai seuraansa. Lapsenlapsiaan hän rakastaa varauksetta ja on mielellään lapsenvahtina aina, jos vain hänen oma elämänsä antaa myöten. Aina ei anna, mutta niin sen pitää ollakin - on vain hyvä että anopilla on omakin elämä!