 |
|
Heinin katoaminen laittoi Lasse Heinoseen vipinää. |
Kaupungissa kävi vilske. Jäätelökioskille oli pitkä jono.
”Kaikki ovat tulleet, nyt kun on hieno sää. Meidän täytyy jonottaa”, Lasse sanoi Heinille ja asettui jonoon odottamaan. Samalla hetkellä hänen työkännykkänsä pärähti soimaan.
”Lasse Heinonen”, hän vastasi ja joutui syventymään hetkeksi työasioihin. Kun Lasse oli jonottanut itsensä tiskille, hän lopetti puhelun.
”Minulle vanilja ja sitten toinen, hetkinen, tykkäisitkö sinä”, Lasse ehti kysyä, mutta samalla hän ymmärsi, ettei Heini ollut missään.
Pakokauhu kihahti Lassen päähään. Erilaiset kauhuskenaariot auton alle jääneestä tytöstä valloitti hänen mielensä.
”Heini? Heinii? Missä olet?”
Ei vastausta.
”Oletteko nähneet pientä tyttöä? Oli äsken minun kanssani?”
Ihmiset pyörittelivät vain päitään. Lasse kuuli muutaman jonottajan jopa mutisevan vihaisesti hänelle.
”On siinäkin isä. Hukkaa nyt tyttärensä jäätelöjonossa.”
”Todellinen luuseri. Tuollaisille ei lapsia pitäisi edes antaa.”
Sitten sireenien ulvonta kiiri Lassen korviin. Hän lähti juoksemaan kuin pelästynyt antilooppi kohti ääntä. Tultuaan autotielle ambulanssia ei näkynyt missään. Lasse hyökkäsi ensimmäisen ohikulkijan kimppuun:
”Näitkö minne äskeinen ambulanssi meni? Minne se meni?”
Mies katsoi Lassea kummissaan ja sanoi sitten:
”Ei ole ambulanssia mennyt. Poliisiauto taisi mennä äsken. Oletko kunnossa? Tarvitsetko apua?”
”Minun kolmivuotias tyttöni on kadonnut”, Lasse ulvahti ja kyyneleet vyöryivät runsaina virtoina pitkin hänen poskiaan.
”Hyvä mies! Sinun on ryhdistäydyttävä”, mies sanoi. ”Soita hätänumeroon.”
Lasse kaivoi puhelimensa esiin. Hänen kätensä tärisivät, eikä hätänumero muistunut millään hänen mieleensä.
”Mikä helvetti se numero oikein on?” Lasse ärisi puhelimelleen.
Mies huusi hänelle ”112” jo sadan metrin päästä ja katosi sitten korttelin kulman taakse.
”Hätäkeskus.”
”Minun tyttärine on kadonnut!”
Keskus selvitti nopeasti tilanteen ja lupasi lähettää ihmisiä etsintöihin. Lasse itse komennettiin takaisin jäätelökioskille, jos tyttöä näkyisi siellä.
Poliisiautoa odotellessa Lasse kävi läpi tunteiden sumppua. Hänen mahaansa kouristi aina kun hänen kivistävä pääparkansa muisti, että lapsen äidille olisi kerrottava ensi tilassa tapahtuneesta. Lasse pelkäsi kuollakseen äidin reaktiota. Tunne aiheutti Lasselle syyllisyyttä. Miten ihmeessä hän murehti äidin reaktiota, vaikka hänen olisi pitänyt ensisijaisesti pelätä lapsen puolesta?
Poliisiauto ajoi kioskin parkkipaikalle.
”Päivää. Teiltäkö oli kolmivuotias tyttölapsi kateissa?”
”On”, Lasse sanoi saaden hädin tuskin ääntä kurkustaan. Äidin reaktio tuntui taas aivan yhdentekevältä. Tärkeintä oli saada tyttö kotiin.
”Olemme hälyttäneet vapaaehtoisia etsijöitä paikalle. Tulevat puolen tunnin sisällä. Voimme sillä aikaa aloittaa jo etsinnän aivan kioskin ympäristöstä.”
Lasse teki työtä käskettyä ja alkoi etsiä. Hätääntyneessä olotilassaan hän ei kuitenkaan osannut etsiä järkevästä. Lasse esimerkiksi tonki minuutin ajan roskapönttöä. Sen jälkeen hän kiersi kioskin useita kertoa ympäri.
Lopulta vapaaehtoiset tulivat ja etsintä pääsi kunnolla käyntiin. Poliisin johdolla apuun hälytetyt ihmiset lähtivät tutkimaan lähiseutua. Lasse liittyi satamaan päin menevään ryhmään.
Ajatus Heinin hukkumisesta takoi hänen päässään. Kioskin ja sataman välissä oli vain muutaman sadan metrin matka. Välissä ei ollut edes yhtäkään autotietä, joten oli täysin mahdollista, että Heini oli taapertanut veden äärelle.
Lasse juoksi rantaan ja alkoi tutkia läheisiä pusikoita. Heiniä ei näkynyt pensaikossa. Kolmesta miehestä ja kahdesta naisesta koostuva etsintäryhmä tuli hetken päästä ja aloitti sataman tarkan haravoinnin. Lasse lysähti epätoivoisena sataman portaille ja hautasi kasvonsa kämmeniensä suojaan.
”Olisiko sinun syytä käydä kotona? Me kyllä ilmoitamme, jos Heini löytyy”, nainen sanoi Lasselle ja laski kätensä Lassen hartioille.
”En minä voi luovuttaa. En vaan voi.”
”Et tietenkään. Mutta käyt juuri nyt ylikierroksilla. Mitä jos kävisit kotona ja tulisit sitten takaisin. Olisit seurana vaimollesi. Tietääkö hän vielä edes katoamisesta”, nainen uteli.
Lasse pohti hetken.
”Ei. Kyllä minä jatkan”, hän sanoi päättäväisyyden vallassa. Mutta kun hän nousi, häntä huimasi ja hänen jalkansa tärisivät.
”Jos saatan sinut autolle”, nainen kysyi ja Lasse nyökkäsi alistuvasti.
Lasse istuutui voimattomana auton penkille.
”Tyttösi löytyy kyllä”, nainen sanoi ja puristi Lassen kättä.
Lassesta kuitenkin tuntui, että kotiin lähteminen tarkoitti Heinin hylkäämistä. Jos hän käynnistäisi moottorin, hän myöntäisi Heinin kuolleen. Niinpä hän vain istui autossaan ja tuijotti eteensä.
”Sinun pitäisi ainakin soittaa vaimollesi”, nainen ohjeisti.
Samalla Lassen puhelin alkoi soida. Se oli hänen vaimonsa. Lasse empi hetken ja vastasi sitten epävarmasti:
”Hei.”
”No hei. Missä sinä oikein kupeksit?”
”Tuota. Minun pitäisi kertoa yksi asia. Kun, tuota, minä, tuota, ei kun siis Heini on”, Lasse takerteli, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.
”Heini on menossa kohta nukkumaan ja sinä sekoilet kaupungilla yksinäsi!”
”Mitä?”
”Niin että voisit tulla jo kotiin. Heini on menossa aivan kohta nukkumaan. Meidän pitäisi muutenkin suunnitella lomamatkaa.”
”Mitä sinä puhut? Heinihän on kateissa”, Lasse parahti.
”Kateissa? Minähän hain hänet sinulta jäätelöjonosta. Sanoin, että ostin jäätelöä kaupasta ja että lähdemme vaatekauppaan. Pyysin sinua tulemaan perässä, mihin sinä nyökkäsit.”
Helpotus kutkutti Lassen sisuskaluja.
”Jaa, että on Heini kateissa vai? Niinkö sinä kuvittelit? Etkö sinä ikinä kuuntele yhtään mitä sinulle sanotaan!”
”Soitin hätänumeroon”, Lasse myönsi häpeillen.
”Voi elämä sinun kanssasi!”
Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Sitten Lassen vaimo tuhahti:
”Olen todella pettynyt sinuun.”
”Pusi-pusi”, Lasse vastasi, lopetti puhelun ja käynnisti auton.
Teksti: Jarkko Uro
Lue muita novelleja:
