Kuvissa minä näytän voimakkaalta ja onnelliselta. Pääsen suureen amorinaltaaseen, kun kohdunsuu on viisi senttiä auki. Puolessa tunnissa aukeaa loput viisi. Kehostani löytyy viisautta, jota en tiennyt siellä olevan. Viisitoista minuuttia ponnistamista ja sitten sinä synnyt. Hauras, lämpöäsykkivä vastasyntynyt on liukas rintakehäni päällä. Sitä voisi sanoa luomisen tuskaksi, synnyttämistä. Takana on kuuden tunnin nautinnollinen luomusynnytys. Synnyttäessäni tunnen kasvavani naisena täyteen mittaan. Jo parin tunnin päästä sinä nukut oranssi pipo silmillä pienessä pleksimuovisessa kaukalossa, jossa on metallirunko. Tästä alkaa maallinen hoiva, taivasta vain suolaksi.
Imetän ja kuljeskelen osaston käytävillä kolmeen asti aamulla. Tuijotan pieniin kasvoihisi ja varon kävelemästä päin ovia ja seiniä. Unessa hymyilet. Se muistuttaa ruusunnupun aukeamista ja saa minut itkemään. Hymysi voimalla jaksan vielä neljään ja sitten on pakko koettaa nukkua.
Aamulla lukaisen Kalevan osaston aulassa. Hyppään yli kuolinilmoitukset. Joskus sinäkin kuolet. Synnyttäessäni elämän ja ilon olen synnyttänyt myös kuoleman ja surun. Syntymä on mehukas luumu, jonka sisällä piilee kova kivi. Onneksi näen vilahduksen sinusta 85-vuotiaana lapsenlapsi polvellasi. Hormonit ne vain, lohdutan itseäni ja kuivaan jälleen kerran silmäkulmaan puikahtaneen kyyneleen.
Pojat tulevat vierailulle kuin kirkkoon. Murrosikäinen isovelikin suihkunraikkaana ja puhtaissa vaatteissa. Kädet tosin ovat niin mustat pyörän rassaamisesta, että ne lähtevät puhtaaksi vain kulumalla.
Kotona on monta viikkoa harras tunnelma, kun sinä tuot vastasyntyneen tuoksua huoneisiin. Vaaleanpunaisest imetysrintaliivit kuivuvat rottinkisen pöytälampun päällä. Paksussa vihreässä kynttilässä palaa tuli yötä päivää. Sinä näytät pieneltä banaanilta, joka on puettu liian suureen kuoreen.
Muistot tältä ajalta ovat rakeisia kuin hämärässä otetut kuvat. Uni ja eväs ovat elämän perusta, jota rakennetaan tunti tunnilta ilman mitään sen suurempaa suunnitelmaa. Koskaan tätä ennen tai tämän jälkeen en ole elänyt niin kiinni hetkessä. Joka päivä tutkin jokaisen sormen ja varpaan, kasvojen lihakset, reisien kasvavan rasvakudoksen, kylkiluut, navan ja aukileen.
Imettäessä aika pysähtyy, tunnit ohenevat ja sekunnit paisuvat suuriksi sammioiksi. Minä rakennan sinua maidolla kuin lumilinnaa. Lasken, että tähän mennessä olet imenyt jo monta kymmenen litran ämpärillistä äidinmaitoa. Kun olet syönyt, David Bowie laulaa ”Let’s dance”. Minä kiedon serpentiiniä ympärillemme ja me tanssimme.
Eilen sinä näit auringon silmästä silmään elämäsi ensimmäisen kerran. Esittelin teidät: ”Isla, aurinko. Aurinko, Isla.” Aurinko on kirkkainta, mitä tiedät. On ollut pilvistä viikkokausia, harmaita lyhyitä päiviä, mustia pitkiä öitä. Sinä ymmärsit pilvet vasta, kun näit auringon. Huomenna on vuoden pimein päivä. Tiedän, ettei kaamos pure tänä talvena, että sinä olet aurinko.
Röyhtäys yrittää tulla, mutta ei sitten tulekaan. Sinua alkaa itkettää. Painan sinut tiukemmin itseäni vasten ja hieron selästä. Aurinko siilautuu lyijylasimaalauksen läpi. Valkoisella seinällä pehmeiden värien kirjava satama.
Aurinko on kyllä hieno juttu, mutta parasta, mitä tiedät, on tissi. Se hohtaa himmeää valkoista valoa aamuyön pimeydessä imetyslampun pienessä valossa. Sieltä tulee paksua maitoa, jossa on joskus banaanin, lohen ja paprikan maku, joskus se maistuu pelkälle perunalle. Sinulle käy kaikki. Panet kädet nyrkkiin nännin molemmin puolin ja imet sydämesi kyllyydestä.
* * *
Isi sanoo ”kulta kulta” ainakin sata kertaa töistä tultuaan. Isi näyttää väsyneeltä, mutta se hymyilee loppuun asti. Iltaisin isi vaihtaa vaipat ja leikkii kukkuu-leikkiä. Isi on niin innoissaan, että sille on pakko nauraa. Sitten tulee äiti ja sanoo että vaatteet päälle ettei Isla palellu.
Isoveljelläni Samulilla on möreä ääni. Se muuttui viikossa, eikä me äitin kanssa heti opittu ja uskottu että se oli Samuli, kun ovelta kuului ”hei”. Samuli aikoo opettaa minulle tuppea ja pokeria kun olen tarpeeksi vanha. Samulilla on six-pack ja se ajaa crossia. Se osaa nukuttaa minut tosi hyvin. Monesti Samuli soittaa minulle musiikkia koulusta tultuaan ja me äitin kanssa tanssitaan. Samulilla on näytönsäästäjänä kuva minusta. Sitten kun menen kouluun, Samuli aikoo tulla pitämään minusta huolta, jos minua kiusataan. Samuli on kolmentoista.
”Mää olen tosi ylpeä kun saan olla sun isä”, isi sanoo ja roikuttaa minua kainaloista kasvojensa korkeudella. Viikonloppuisin isi pitää minua sylissä ja lukee sanomalehteä. Lehdessä lukee, että kaakaon hinta on noussut korkeimmalle tasolleen 30 vuoteen, että kauppiailla on paineita nostaa suklaan hintaa . Äiti syö paljon suklaata aamuyöllä, kun on imettänyt minut. Äiti piilottaa suklaata jääkaapin alahyllylle säilykepurkkien taakse. Isi sanoo ettei me kohta pysytä budjetissa jos suklaan hinta nousee.
Eilen löysin sormeni. Niitä on monta, Samuli sanoo että kymmenen. Niitä voi katsoa ja niillä voi leikkiä. Niillä voi tarttua Helmi-lehmän sorkkaan ja äitin villatakin-nappiin. Vaari sanoo, että minusta tulee hyvä käsityöihminen kun minulla on käyrä peukalo. Vaari hoitaa minua, kun äitin on pakko käydä päivällä jossain. Vaari sanoo näkevänsä minusta unta monena yönä. Samuli on jo vaaria pitempi.
Minulla on kaksi mummua, omamummu ja vanhamummu. Hilja-mummu ja Mirja-mummu ovat kuolleet. Omamummu sanoo tuttia piipuksi. Vanhamummu on kohta 90. Se sanoo minua Ilseksi. Se piti minua sylissä ja sanoi, että kunpa saisi elää vielä monta vuotta ja katsoa kun minä kasvan.
Me kuunnellaan äitin kanssa paljon musiikkia. Mike Oldfieldin Songs of Distant Earth soi melkein joka päivä. Äiti kuuntelee Hectoria, kun laittaa ruokaa. Isä katsoo aina puoli yhdeksän uutiset ja joskus lisäksi seitsemän ja kymmenen uutiset. Äidin mielestä se on jo liikaa.
Minusta itkeminen ei ole paras tapa saada asiat sanottua. Muutama viikko sitten aloin puhua. Äitiä naurattaa kun puhun tissi suussa. Olen varma, että äiti ymmärtää jokaisen sanan. Samuli ainakin ymmärtää, koska sekin on lapsi. Joskus alan itkeä ja sitten muistan että puhumalla paras. Joskus innostun esittämään pitkiä monologeja. Kohdussa oli paljon aikaa ajatella.
Äiti on alkanut taas lenkkeillä. Se työntää vaunuja edellään ja ravaa perässä. Meillä ei ole juoksuvaunuja, mutta perinteisetkin kelpaa. Minä hiljenen jo siinä vaiheessa, kun äiti laittaa kypärälakin päähäni ja alkaa vetää villahousuja jalkaan. Ulkona on ihana olla. Minä olen herkkäuninen, mutta vaunuissa ei haittaa vaikka ohi ajaisi viisi täyspitkää rekkaa raskaassa lastissa, kymmenen mopopoikaa ja lumiaura.
Minä tykkään tutkia lohikäärmepuun tummanvihreitä lehtiä. Tykkään vaipanvaihdosta ja pyllynpesusta, mutta vielä enemmän tykkään kylpemisestä. Vesi on aurinkoakin ihmeellisempi. Vedessä olen vapaa. Äiti sanoo, että osaan uida. Isän ja Samulin mielestä meidän pitäisi pian mennä vauvauintiin. Äitiä pelottaa, että saan jonkun pöpön uimahallin vesistä.
Samuli sanoo, että minä olen temperamenttinen. Välillä mutrusuu ja kohta pelkkää hymyä. Joskus ei huvita olla tissillä, silloin minua ärsyttää kun äiti tökkii minua nännillä pitkin naamaa. Sitten äiti joutuu pumppaamaan ja antamaan maidon tuttipullosta. Äiti sanoo, ettei Samulilla tällaisia vinkeitä ollut. ”Mutta muista, että se on tyttö”, isi sanoo ja katsoo minua palvoen.
Äiti sanoo, että tämä on seikkailujen vuosi. Me aiotaan ruveta viettämään virallisia tyttöjen iltoja, kun osaan puhua kolmen sanan lauseita. Äiti koettaa selvittää, mistä olen perinyt korvani. Ne näyttää keijukaisen korvilta, samalla lailla suipoilta. Minulla on isin varpaat ja suu.
Perhehali on minusta hieno homma. Minä äitin sylissä, isän ja Samulin käsivarret äitin ja toistensa ympärillä, päät yhdessä, yhtenä kimppuna koko perhe. Isi tuoksuu valkosipulille, Samuli hielle ja äiti päärynämaidolle.
Lue myös:
Onni syntyi laulaen
Särkyneestä ehjäksi