Painaessani ovikelloa mietin, miten se tässä taloudessa mahtaa toimia. Tulostani on ilmoittanut valo, ja koko nelihenkinen perhe on vastassa eteisessä. Tulkki vielä vahvistaa iloiset eleet ja ilmeet: minut toivotetaan tervetulleeksi. Perheen pojat esittelevät itsensä sekä viittoen että puhuen ääneen.
9-vuotiaalla Willellä ja 6-vuotiaalla Leonilla on käytössään neljä kieltä: suomalainen viittomakieli, ruotsalainen viittomakieli, suomi ja ruotsi. Kieliä on runsaasti, koska ruotsalainen Henrik (39) ja suomalainen Nina (36) löysivät toisensa 15 vuotta sitten Norjassa kansainvälisellä viittomakielisellä nuorisoleirillä. Perhe muutti Ruotsista Suomeen Jyväskylään muutama vuosi sitten.
Neljällä kielellä omat käyttölokeronsa
Ninan ja Henrikin kohdalla kuurous on todennäköisesti perinnöllistä. Ninan vanhemmat ovat kuulevia, mutta sekä Nina että hänen siskonsa ovat kuuroja. Henrikin perhe puolestaan on kokonaan viittomakielinen.
”Meille ei ollut väliä, tuleeko lapsistamme kuulevia vai ei. Huomasin kyllä Willestä heti, että hän kuulee”, toteaa Nina.
Ensimmäisen pojan synnyttyä pariskunta pohti jonkin verran perheensä kielipolitiikkaa. Oli luontevinta, että kumpikin käyttäisi omaa äidinkieltään. Vaikka ruotsalainen ja suomalainen viittomakieli ovat toisilleen sukua, ovat ne omia itsenäisiä kieliään.
”Jonkin verran kohtasimme epäilyjä siitä, miten lapset tulisivat selviämään tällaisesta kielikylvystä. Kun lapset olivat pieniä, saattoivat kielet vähän sekoittuakin, mutta he ovat pärjänneet hyvin.”
Toisessa huoneessa pojat leikkivät ja nahistelevat suomeksi.
”Lapset tosiaan puhuvat keskenään enimmäkseen suomea. Wille käy ruotsinkielistä luokkaa ja Leon puolestaan ruotsinkielistä päiväkotia. Halusimme, että ruotsi kuuluu näin poikien elämään.”
Ninan, Willen, Henrikin ja Leonin arki sujuu Suomessa. Monikielisellä perheellä on tulevaisuus kuitenkin avoin. Voi olla, että joskus tie vie takaisin toiseen kotimaahan Ruotsiin.
Viittomakieliset kohtaavat yhä oudoksuntaa ja kehnoa palvelua
Willen ja Leonin monikielinen arki tuntuu siis rullaavan mainiosti.
Myös vanhemmat opiskelevat: Ninasta on tulossa luokanopettaja ja Henrikistä CNC-koneistaja.
Kehittyneen tulkkipalvelun, yleisen koulutustason kasvun ja opiskelutarjonnan myötä yhä useammat viittomakieliset opiskelevat ammattiopistoissa ja korkeakouluissa.
”Toki kuurot ovat aina tehneet töitä siinä missä muutkin. Työnsaanti riippuu kuitenkin työnantajan asenteesta. Joskus töihin pääsy tyssää, kun selviää, että työnhakija on kuuro. Toisinaan taas työnantajalla ei ole asian kanssa mitään ongelmaa”, selventää Henrik.
Ihmisten asenteissa ja byrokratiassa onkin parantamisen varaa.
”Hätänumeroon tai kaikkiin terveyskeskuksiin ei voi vieläkään laittaa tekstiviestiä. Kaupassa ja lääkärissä asiointi voi olla hankalaa. Joskus onkin ihan luksusta, kun lääkäri tai myyjä osaa viittoa. Toisinaan on myös haastavaa osallistua Willen koulun kehityskeskusteluihin, koska ruotsia osaavaa tulkkia on hankala saada”, Nina kertoo.
Ennakkoluuloja saattaisi kitkeä parempi tiedottaminen. Enemmistöväestöllä on usein kummallisia käsityksiä kuuroista: saatetaan esimerkiksi kysellä, voivatko kuurot harrastaa jalkapalloa, ratsastaa tai ajaa autoa. Vastaus on kyllä.
Viittominen ja matkustelu luonnollinen osa elämää
Tulkkauspalvelut ja kehittynyt teknologia ovat helpottaneet arkea viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nykyään tekstipuhelinpalvelu on käytössä suurimman osan päivästä ympäri vuoden ja lähes jokaisella on kännykkä ja hyvät internet-yhteydet. Esimerkiksi Ruotsissa asuvien isovanhempien kanssa on helppo rupatella web-kameran avulla.
Viittomakieliset yhteisöt ovat melko tiiviitä. Esimerkiksi Nina tietää lähes kaikki suomalaiset saman ikäluokan viittomakieliset. Perheen ystävät ja tuttavat ovatkin levittäytyneet ympäri Suomea ja maailmaa, ja perhe matkustaa melko paljon.
”Kävimme taas vähän aikaa sitten Ruotsissa. Tänä vuonna on myös suunnitelmissa matka Etelä-Afrikkaan kuurojen maailmankongressiin”, kertoo Nina.
Pojat tunkevat vanhempiensa väliin sohvalle. Utelen, miltä Willestä tuntuu olla ruotsalaisessa koulussa ja odottaako Leon jo innolla ykkösluokan alkua. Vastaukset tulevat sekä ääneen puhuttuna että viitottuna: koulussa on kivaa ja koulunkäynnin alkamista ehkä vähän jo odotellaan.
Kyselen, miltä tuntuu, kun vanhemmat viittovat. En saa vastaukseksi mitään sen kummempaa, ja tajuan itsekin kysymykseni olevan omituinen. Eihän sohvalla istu mitään viittovia kummajaisia vaan äiti ja isä. Ja he ovat ihan tavallisia.
Teksti: Jaana Kinnari
Kuvat: Jaana Kinnari
Lue myös:
Kaksikielisillä lapsilla tuplasti ilmaisuvoimaa
Lapsi oppii kieltä kylpemällä siinä