”Perhe-elämä ja yksinhuoltajuus ovat muodostuneet lyhyessä ajassa normaaliksi elämäntavaksi. Teen parhaani kasvattaakseni lapseni ja tarjotakseni heille hyvän lapsuuden”, sanoo 12-vuotiaan Janin, 11-vuotiaan Nikon ja 8-vuotiaan Iidan isä.
Paljon on kuitenkin sattunut ennen tätä.
”Erosin vaimostani vuonna 2003. Osasyyt olivat oma päihdeongelmani ja olemattomat kyvyt toimia vanhempana. Alussa meillä oli yhteishuoltajuus, mutta tässä järjestelyssä meni kaikki pieleen. Päihdeongelmani paheni, ja ex-vaimoni ei jaksanut enää kolmen pienen lapsen kanssa, joten heidät annettiin huostaan Kaarinan SOS-lapsikylään. Minä syytin epäonnistumisestani koko maailmaa ja ryvin päihteissä pohjaan saakka.”
Jarkko kuitenkin kokee, että pohjalla käyminen on parasta, mitä hänelle on tapahtunut.
”Vasta eron ja lasten huostaanoton jälkeen olen opetellut isäksi ja yhteiskunnan jäseneksi. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: luopua elämästä tai jatkaa sitä. Nyt olen ollut viisi vuotta raittiina.”
Aluksi Jarkko näki lapsiaan parin kuukauden välein, mutta päihdehoidon edetessä vuonna 2006 hän vieraili SOS-lapsikylässä useammin.
”Syntyi toivo siitä, että voisin ollakin heille isä, jos vain itse olisin kunnossa. Viimein kesäkuussa 2009 sain lapset kotiin.”
Tätä ennen Jarkon täytyi todistaa, miten mies osaa pyörittää arkea.
”Sosiaaliviranomaiset joutuivat kuitenkin toteamaan, että teen parempaa ruokaa kuin he, ja pyykinpesukin sujuu siinä missä iltasadun lukeminen. Joskus mietin, testataanko naisiakin samoin.”
Vaikeinta on riittämättömyys ja äidin puute
Yksinhuoltajuus eroaa Jarkon mukaan perusisyydestä vain siinä, että vastuuta ei voi jakaa, ja vapaa-aikaa on vähemmän.
”Vaikeinta on ajan ja rahan riittämättömyys. On vaikea revetä harrastuksissa ja vanhempainilloissa kolmeksi vanhemmaksi. HopLoppeihin ja uusimpiin peleihin minulla ei ole varaa. Tulemme kuitenkin toimeen ja voin tarjota ekstraakin joskus. Ennen kaikkea teen parhaani korjatakseni lapsilleni aiheutuneen kärsimyksen. Pyrin olemaan läsnä.”
Ero on jättänyt lapsiin jälkensä. Perheellä on kontakti lastenpsykiatrisella, ja he saavat hoitoa kodissaan yhteishoitomenetelmällä.
”Lasten oireilu on haastavaa. Olemme kuitenkin yhdessä rakentaneet tulevaisuutta ja parsineet menneitä.”
Raskainta lapsille on äidin puute ja se, ettei hänestä tiedetä mitään. Erityisesti Iida kaipaa naista ”tyttöjen juttuihin”.
”Pystyn vain lupaamaan, että kyllä äiti rakastaa, vaikkei olekaan läsnä. Toivon, että hän voisi joskus alkaa tavata lapsiaan. Toisaalta myös pelkään, millaisen takaiskun äidin yhtäkkinen ilmestyminen kuuden vuoden jälkeen saisi aikaan.”
”On elettävä tässä hetkessä, päivä kerrallaan”
Perheen ilot syntyvät pienistä arjen asioista. Hyvä päivä ilman tappelua on Jarkon mukaan jo ilonaihe sinällään. Hän on onnellinen siitäkin, että lapset näyttävät voivan hyvin.
”Heikkoina hetkinä puolestaan saatan alkaa ruokkia itsesääliäni ja pohtia, miksi minä? Näistä tunteista pääsee kuitenkin, kun hoitaa omaa päätä ja pitää vireillä elämää perheen ulkopuolellakin. Eivätkä lapset ole mikään taakka verrattuna päihderiippuvaisen aineenhimoon.”
Jarkko on opiskellut päihdetyön ja lähihoitajan ammattiopintoja, mikä on antanut toivoa tulevasta mutta tehnyt toisaalta ajankäytöstä haastavaa. Nyt lapset ovat kuitenkin jo omatoimisempia ja opinnotkin loppusuoralla.
Yksinhuoltajaperheessäkin onnelliset lapset
Vaikka yksinhuoltajaisiä ei ole paljon, ei Jarkko silti koe joutuneensa erityistarkkailun kohteeksi. Toisinaan häneltä kysytään, miksei hän hanki puolisoa.
”Naista pidetään edelleen ykköskasvattajana, eikä mies yksin riitä. Tällä hetkellä puolison löytäminen on kuitenkin toisarvoista. Naiset kyllä suhtautuvat yh-isyyteen melko hyvin. Tosin on niitäkin, jotka aluksi ihastelevat, että oletpa sinä reipas ja vastuuntuntoinen, mutta lopulta yh-isä onkin vain mies, jolla on taakka kannettavana.”
Jarkko ei pidä yksinhuoltajaisiä ja -äitejä kovin erilaisina. Miehiä on roolissa vain vähemmän. Myytin hellästä ja rakastavasta yksinhuoltajaisästä hän toteaa pitävän siinä mielessä paikkansa, että miehet saattavat hoitaa kaiken viimeisen päälle varmuuden vuoksi.
Siihen Jarkkokin on pyrkinyt. Pitkästä tiestä huolimatta tai sen ansiosta heillä on rakkautta, ja sitä myös näytetään halaamalla, suukottelemalla ja tarvittaessa itkemällä yhdessä.
”Minusta yksinhuoltajuudesta syyllistäminen tai loputon lasten ja vanhemman sääliminen on typerää. Onko tuskaisessa ja tukahduttavassa ydinperheessä eläminen sitten joku iso onni?”
Teksti: Jaana Kinnari
Kuva: iStockphoto
Lue myös:
Läsnä oleva isä vauhdittaa lapsen menestystä
Kotona isän kanssa
Vanhempainvapaata viettäviä isiä vieläkin vähän
Psykologi: Isä rohkaisee lasta kehittymään
Vahingossa isäksi
Isyyden muuttuvat ihanteet
Hyvä isä