Kun Ines ja Sandro tapasivat syksyllä 2001, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. He muuttivat pian yhteen, viettivät unelmahäät ja alkoivat haaveilla perheenlisäyksestä.
Toiveita, jännitystä, pettymyksiä
Kahden vuoden yrittämisen jälkeen kävi ilmi, että Ines voi tulla raskaaksi vain koeputkihedelmöityksen avulla. Vakuutuksen kautta pariskunnalle ei herunut tukea kalliisiin hoitomaksuihin, joten rahat hoitoihin oli säästettävä itse. Ines ja Sandro muuttivat kulutustapojaan ja pistivät säästöön kaiken ylimääräisen, jotta heidän unelmansa perheestä kävisi jokin päivä toteen.
Pariskunta alkaa käydä lapsettomuushoidoissa paikallisella klinikalla.
”Aika oli toiveiden, jännityksen ja pettymysten vuoristorataa”, Ines muistelee.
Ensimmäinen IVF-hoitokierros ei tuonut toivottua lopputulosta. Toisesta hoitokierroksesta saatiin 12 munasolua, jotka kaikki hedelmöittyivät onnistuneesti. Hedelmöitetyistä munasoluista kolme siirrettiin Ineksen kohtuun ja loput yhdeksän pakastettiin. Ineksen ja Sandron pettymykseksi myös toinen yritys epäonnistui.
Yhteisen elämän traaginen loppu
Saksassa IVF-hoidot ovat niin kalliita, että parilla ei ollut varaa kolmanteen kierrokseen maassa. He päättivät matkustaa Puolaan, jossa hoidot ovat edullisempia, ja yrittää vielä kerran. Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta: Sandro joutui moottoripyöräonnettomuuteen, jossa hän menehtyi. Hän oli kuollessaan vain 31-vuotias.
Ines ei voinut uskoa tapahtunutta. Hän suri miestään, mutta myös heidän menetettyä unelmaansa saada yhteinen lapsi. Asiaa jonkin aikaa harkittuaan Ines päättää jatkaa hedelmöityshoitoja miehensä kuolemasta huolimatta: olihan toisesta hoitokierroksesta jäljellä vielä yhdeksän pakastettua alkiota. Ines halusi alkiot itselleen, jotta hänelle voitaisiin tehdä alkionsiirto Puolassa.
Alkioita ei luovuteta
Kukaan ei tuntunut tietävän, miten Ineksen tilannetta tulisi lähestyä. Lopulta hänelle kerrottiin, että alkioita ei voitaisi luovuttaa hänelle. Syynä oli Saksan hedelmöityshoitolaki, jossa yksiselitteisesti todetaan, että kuolleen henkilön sukusoluilla hedelmöitettyjä alkioita ei saa käyttää. Laki on erilainen eri maissa, ja esimerkiksi juuri Puolassa kuolleen miehensä siittiösoluilla hedelmöitettyjen alkioiden siirtoa Inekseen ei pidetty ongelmana.
Ines vei tapauksen oikeuteen, mutta oikeus oli asiassa alkioita säilyttävän sairaalan puolella: Ssairaala rikkoisi lakia, jos se auttaisi Inestä tekemään jotain, joka on kiellettyä Saksassa, vaikka se olisikin sallittua jossakin muussa maassa.
Ines ei voi ymmärtää oikeuden päätöstä.
”Ne ovat minun munasolujani. Teimme mieheni kanssa kaikkemme, jotta saisimme lapsia, ja nyt näyttää siltä, että kaikki vaivannäkö on ollut turhaa?”
Lainsäädäntö vaihtelee suuresti maasta toiseen *). Esimerkiksi Yhdysvalloissa nainen sai lapsen, kun hänen munasolunsa hedelmöitettiin kolme vuotta kuolleena olleen miehensä spermalla.
”Jopa katolinen Puola antaisi minun tehdä tämän. En yksinkertaisesti voi ymmärtää, miksi minulta ollaan kieltämässä tämä mahdollisuus”, Ines sanoo.
Omituista saada kuolleen miehen lapsi?
Mutta eikö tuntuisi vähintään omituiselta saada lapsi kuolleen miehen kanssa? Tätä Inekseltä on kysytty satoja kertoja.
”Ei ollenkaan”, Ines vastaa. ”Olisin ylpeä ja onnellinen, jos voisin synnyttää Sandron lapsen. Ja lapselle kertoisin meidän tarinamme ja millainen mies hänen isänsä oli.”
Ines toivoo edelleen, että lakiin saataisiin muutos. Taistelu on käynyt hänelle jo nyt kalliiksi – oikeudenkäynti on maksanut hänelle 10 000 euroa – mutta hän ei aio luovuttaa. Ines on perustanut verkkosivuston, jossa häntä tukevat voivat käydä allekirjoittamassa vetoomuksen lain muuttamiseksi. Hän sanoo toivovansa, että hän pystyisi auttamaan myös muita samanlaisessa tilanteessa olevia.
“Tämä ei ole vain minun taisteluni”, hän toteaa.
Mahdollisuuksiaan Ines ei osaa arvioida suuntaan tai toiseen. Tuomioistuimessa hänen tapaustaan käsitellään seuraavan kerran vuoden 2010 alussa.
”Ajattelen haavettamme lapsesta joka ikinen päivä”, Ines sanoo.
Teksti: Silke R. Plagge
*) Suomessa hedelmöityshoitolaki on asiassa yksiselitteinen. Siinä sanotaan: "Varastoidut sukusolut ja alkiot on hävitettävä viipymättä, kun palvelujen antajan tietoon on tullut, että se, jonka sukusoluista on kyse, tai toinen niistä, joiden sukusoluista alkiot ovat saaneet alkunsa, on kuollut."