Ansioituneena kemistinä tunnettu tohtori Jämerä on alkanut valmistella erityislaatuista sekoitusta. Yleensä hän puhui vaimolleen rouva Jämerälle uusista kemiallisista kokeistaan, mutta tällä kertaa hän ei ollut paljastanut edes läheisimmille kollegoilleen työnsä todellista luonnetta.
Ahkeran työskentelyn lisäksi tohtori Jämerä oli hyvin tarkka perhevelvollisuuksistaan. Hän kuskasi ahkerasti lapsiaan harrastuksiin ja vietti viikonloput kotoisten askareitten parissa. Aina oli jokin sarana tai saunan laude joka vaati Jämerän huomiota. Ja jos työt olivat yksinkertaisesti lopussa, hän saattoi aloittaa suursiivouksen, vaikka sellaiseen ei olisi ollut tarvetta.
Tohtori Jämerää ei toisin sanoen koskaan nähty tekemässä mitään häntä itseään varten. Hänen pyyteetön elämäntyylinsä oli vailla vertaa, ja monet hänen ystäväpiiristään ihailivatkin hänen uhrautuvaa luonteenlaatuaan.
Vaikka Jämerä ei koskaan näyttänyt ulkoisesti väsymystään – siihen hän oli aivan liian kohtelias – hänen vaimonsa oli alkanut nähdä hänen lävitseen. Oli selvää, että ympärivuorokautinen puurtaminen oli alkanut vaikuttaa tohtorin hyvinvointiin. Jämerän sydän alkoi kohmettua ja hänen sielunsa menettää elinvoimaa.
Rouva Jämerä oli jo pitkään yrittänyt saada miestään vapautumaan velvollisuuksiensa ikeestä. Hän oli kantanut miehelleen golf-esitteitä, vene-katalogeja ja muita yleisesti miehiä sytyttäviä vapaa-ajanharrasteita, mutta mikään ei ollut kiinnostanut Jämerää. Hän vain työskenteli laboratoriossaan ja laskeutui joka iltapäivä samaan aikaan yläkerrastaan pesemään tiskejä, valmistamaan iltapalaa ja pakkaamaan pyykkiä koneeseen.
* * *
Eräänä sateisena iltapäivänä rouva Jämerä huomasi tummaan pukeutuneen henkilön poistuvan heidän huvilamaisen omakotitalonsa sivuovesta kaupungille. Tapaus oli ennen kuulumaton, sillä niinä harvoina kertoina kun Jämerä tapasi muita tiedemiehiä, he lounastivat yhdessä perheen kanssa.
Mies ei myöskään muistuttanut vähäisemmässäkään määrin herrasmiestä. Hänen silmiensä jäyhä ilme kieli moraalittomuudesta ja piittaamattomuudesta lainkuuliaista elämäntapaa kohtaan. Koko miehen olemus oli puistattava ikään kuin pahuus olisi hyökynyt hänen vähäisistäkin eleistä koko korttelin ylle.
Tohtorin rasittuneen tilan vuoksi rouva Jämerä lähti seuraamaan tätä sielultaan mätää miehen irvikuvaa. Kaupungilla mies käveli vastaantulevasta ihmisvirrasta piittaamatta suoraan pienen tyttölapsen päälle. Lukuisat ihmiset sadattelivat miehen perään mutta turhaan. Mies jatkoi itsepäistä marssimistaan ja hävisi pian kaupungin vilinään.
Palattuaan kotiin rouva Jämerä päätti heti pyytää mieheltään selvitystä tästä omituisesta tapauksesta, mutta kun hän kipusi koputtamaan laboratorion ovea, ei sisältä kuulunut minkäänlaista vastausta. Vasta monta tuntia tyypillisestä aikataulustaan myöhässä tohtori Jämerä laskeutui alas portaita näyttäen samalla tyytyväiseltä mutta väsyneeltä.
”Laboratoriosta poistui mies takaoven kautta. Kuka hän on?” Rouva peräsi.
”Eräs kollegani. Herra Hyttinen”, Jämerä vastasi vailla hänelle tyypillistä lämpöä ja kohteliaisuutta.
Vastaus ei tyydyttänyt rouva Jämerää millään tavalla. Hän oli toivonut, että hänen miehensä kiistäisi kaiken yhteyden tähän epätoivottuun muukalaiseen. Olisihan kyse voinut olla esimerkiksi murtovarkaasta. Mutta nyt rouva Jämerä tunsi voimakasta inhoa herra Hyttistä kohtaan.
”Miksi tämä Hyttinen vierailee salaa sinun luonasi?”
”Meillä on yhteisiä asioita.” Vastaus oli kolkko kuin kirkonkello.
”Entäpä miksi et itse avannut ovea, kun koputin?”
”Koputitko? Olin kai käymässä ulkona.”
”Miksi et käyttänyt pääsisäänkäyntiä?”
Tohtori Jämerä mumisi vastaukseksi jotain käsittämätöntä ja aloitti sitten tapansa mukaan keittiön siivoamisen. Hoidettuaan hetken perheenisän tehtäviä, Jämerä oli jälleen oma itsensä. Hän hymyili kauniisti vaimolleen. Illan päätteeksi koko perhe pelasi lautapelejä.
Tilanne ei kuitenkaan palannut entiselleen. Sama omituinen kaava toistui seuraavina päivänä. Tohtori Jämerä laskeutui laboratoriosta yhä myöhempää ja yhä heikommassa kunnossa, aivan kuin osa hänen hyvää luonteenlaatuaan olisi päivä päivältä liuennut laboratorion kemikaaleihin. Vaikka ulkoinen kohteliaisuus lähimmäisiä kohtaan säilyi hänen käytöksessään, oli kaikkien nähtävissä, että jotain oli pahasti pielessä.
* * *
Seuraava yönä rouva Jämerä heräsi outoon tunteeseen. Hän kierähti ympäri ja huomasi miehensä kadonneen.
Etsittyään ensin koko talon hän kipusi ylös laboratorioon. Hän koputti ensin varovaisesti ovea. Jostain syystä herra Hyttisen iljettävä olemus käväisi hänen mielessään. Kun vastausta ei kuulunut, hän työnsi raskaan puuoven auki. Kemikaalien tuoksi löyhähti vasten hänen kasvojaan.
Rouva napsautti kalpean lukulampun päälle. Huone oli tyhjä. Työpöydällä lojui lukuisia erilaisia kaavoja ja muita tutkimuspapereita. Rouva Jämerä pläräsi hajamielisesti paperipinoa läpi ajattelematta sen kummemmin mitä etsi, kun virallisen näköinen dokumentti sattui hänen silmiinsä. Paperin ylälaidassa luki ”Tohtori Jämerän testamentti”.
Testamentin sisältö oli yksiselittein mutta samalla kauhistuttava. Tohtori Jämerä oli testamentannut kaiken omaisuutensa herra Hyttiselle. Hirvittävä kuvio piirtyi rouvan mieleen: Herra Hyttinen oli ensin kieroillut tohtori Jämerän puolelleen ja kun Hyttinen oli nauttinut tohtorin täydestä luottamuksesta, oli Hyttinen pakottanut Jämerän kirjoittamaan väärän testamentin ja sitten murhannut Jämerän.
Rouva Jämerä juoksi alakertaan ja näppäili poliisin numeron matkapuhelimeensa.
”Uskon, että mieheni on murhattu”, Rouva jämerä sanoi vapisevalla äänellä.
”Kerrotteko hieman lisää”, naispoliisi vastasi.
”Mieheni on kadonnut yöllä jonnekin. Ei hän koskaan ole poissa yötä.”
”Miehet ovat sellaisia.” Poliisin äänensävy oli peittelemättömän ivallinen.
”Mutta hän on testamentannut kaiken omaisuutensa uudelle ystävälleen herra Hyttiselle.”
”Että sellainen mies tämä sinun puolisosi. No. Katsotaan tilannetta huomenna. Lähetän auton sinne aamuksi. Sanotko vielä osoitteesi.”
Aamulla poliisit kävivät ottamassa tietoja ylös, mutta minkäänlaisiin tutkimuksiin ei vielä ryhdytty. Poliisi piti todennäköisenä, että tohtori Jämerä olisi karannut herra Hyttisen kanssa.
* * *
Viikon kuluttua katoamisesta Rouva Jämerä heräsi yöllä laboratoriosta kuuluvaan kolinaan. Tohtori on tullut takaisin, hän ajatteli mielessään ja nousi jännittyneenä ylös.
Mitä lähemmäksi hän hiipi laboratorion ovea, sitä voimakkaammaksi kolina kävi. Joku selvästi penkoi tohtorin tavaroita. Mutta oliko se itse tohtori?
”Kuka siellä”, rouva Jämerä sanoi koputettuaan voimakkaasti oveen.
Oli hetken hiljaista.
”Minä täällä. Jätä minut rauhaan”, kuului vastaus.
Rouva tunsi miehensä äänen, eikä vastaus kuulostanut tohtori Jämerältä. Äänessä tosin oli tietty rytmi, joka muistutti hänen miehensä ääntä, mutta äänen mataluus ja karkeus, jolla sanat lausuttiin, olivat tyystin toisenlaiset kuin hänen miehensä pehmeäsointinen tenori.
”Meidän täytyy puhua! Avaa ovi”, Rouva sanoi painokkaasti ja ymmärsi samalla minkälaiseen vaaraan itsensä asetti, jos laboratoriossa olikin herra Hyttinen.
”Mene pois! Jätä minut rauhaan”, ääni toisti.
Viha herra Hyttistä kohtaan sumensi rouvan päättelykyvyn. Hänen ymmärtäväinen ja aina hyvätapainen miehensä oli kenties tapettu ja nyt pahantekijä penkoi hänen miehensä tavaroita kaikessa rauhassa. Rouva Hyttinen haki palokirveen eteisestä ja alkoi hakkaamaan ovea säpäleiksi.
Kun ovi vihdoin aukesi räsähtäen, rouva näki herra Hyttisen seisomassa keskellä huonetta. Hän piteli kädessään koeputkea, jossa höyrysi vihreän värinen neste. Hyttinen katsoi hätäisesti rouva Jämerään päin ja ripotteli kiireesti valkoista jauhetta koeputkeen. Neste muutti väriä purppuraksi, jonka jälkeen Hyttinen joi ahnaasti nesteen.
Samalla hetkellä kouristukset värisyttivät Hyttisen ruumista. Hän kaatui vääntelehtien lattialle. Hyttisen keho värisi hetken aivan kuin hänen hermoratansa olisivat menneet umpisolmuun.
Rouva Jämerän kauhuksi herra Hyttisen kasvonpiirteet alkoivat muuttua. Kovat piirteet saivat pehmeämpiä muotoja ja pahansuopa olemus hävisi. Lopulta maassa oli tohtori Jämerän eloton ruumis. Rouva kirkaisi kauhuissaan, niin että lapset heräsivät alakerrassa.
* * *
Juostuaan ensin rauhoittamaan lapsiaan rouva Jämerä soitti poliisille. Poliisit saapuivat puolessa tunnissa paikalle.
Poliisi tutki laboratorion huolellisesti ja löysi rouva Jämerälle kirjoitetun kirjeen. Kirje otettiin talteen todistusaineistona. Tutkimuksia johtava vanhempi konstaapeli luki vielä samana päivänä kirjeen:
Tunnustukseni vaimolleni rouva Jämerälle
Olen kiitollinen siitä, että minulle on suotu hyvä luonto. Olen ollut hyvä isä ja pystynyt hoitamaan niin työtehtäväni kuin myös kotityöni kunnialla. Vuosien kuluessa minussa on kuitenkin herännyt haluja, joita en ole voinut isän roolissa toteuttaa. Tiedemiehenä nämä halut alkoivat kiinnostaa minua ja päätin kehittää kemiallisen yhdistelmän, jolla voisin erottaa nämä kaksi puolta toisistaan.
Lukuisien koesarjojen jälkeen päädyin yhdistelmään, jota kokeilin itseeni tietäen hyvin sen olevan hengenvaarallista. Koe onnistui ja huomasin pian muuttuneeni tyystin toisenlaiseksi. Kaikki lupsakan isän ominaisuudet olivat tiessään ja tilalla oli rujot kasvot ja niihin sopiva kitukasvuinen ja köyryselkäinen ruumis. Ihailin itseäni peilistä ja huomasin pitäväni tästä uudesta olomuodostani, jonka myöhemmin nimesin herra Hyttiseksi.
Nautin täysin siemauksin herra Hyttisenä olemisesta. Saatoin sukeltaa sellaisiin nautintoihin, joista en uskaltanut edes haaveilla kunniallisena perheenisänä ja tiedemiehenä. Pian kuitenkin törmäsin ongelmiin.
Yhtenä yönä heräsin siihen, että olin muuttunut herra Hyttiseksi spontaanisti. Pelästyin tätä muutosta niin paljon, että kirjoitin itsekeskeisessä mielentilassani testamentin, jolla voisin siirtää kaiken tohtorin omaisuuden herra Hyttiselle. Näin ajattelin jatkavani elämääni herra Hyttisenä. Huomasinkin pian, että en enää pystynyt muuttumaan takaisin, joten juoduin lähtemään talosta.
Pyörin ympäri kaupungin laitakatuja ja nautin pahuuden suomasta vapaudesta. Sitten tohtori Jämerän moraalisen sielun rippeet pakottivat minut vielä kerran takaisin tohtorin ruumiiseen. Halusin vilpittömästi tunnustaa sinulle, vaimoni, kaiken ennen kuin tohtori katoaisi maan päältä ikuisiksi ajoiksi.
Kirjoitan tätä viestiä sinulle nyt tohtori Jämeränä, sillä onnistuin muuttamaan itseni takaisin omaksi itsekseni. Tähän tosin tarvitsin huomattavan suuren annoksen kemiallista sekoitusta. Valitettavasti tunnen jo muutosta edeltäviä väristyksiä ruumiissani ja uskon pian muuttuvani takaisin herra Hyttiseksi. Yritän sekoittaa vielä uuden vahvemman juomasekoituksen. Ainoa toiveeni on, että voin kohdata sinut ja lapseni vielä kerran tohtori Jämeränä ja hyvästellä teidät suudelmin.
Rakkaudella,
Tohtori Jämerä
Poliisi tulkitsi asian niin, että tohtori oli saanut hermoromahduksen ja tehnyt itsemurhan.
Teksti: Jarkko Uro
Lue muita novelleja: