Seuraavana päivänä rouva X soitti vanhalla työpaikalleen ja sai työnsä takaisin. Rouvan työ alkaisi jo seuraavana päivänä, joten herra X:n oli päästävä omasta työstään eroon välittömästi. Hän soitti pomolleen ja kertoi anteeksipyytävästi irtisanoutuvansa nykyisestä pestistään.
”Sinulla on kuukauden mittainen irtisanomisaika”, pomo huomautti tylysti.
”Olisiko mahdollista, että lopettaisin työt välittömästi? Syy on henkilökohtainen.”
Pomo naurahti.
”Siitä vain, mutta minä puolestani pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, että sinä et saa lomarahojasi etkä pennin hyrrää sisään tekemistäsi ylitöistä. Ja niitähän taisi olla aika lailla.”
Vastaväitteisiin ei jäänyt sijaa. Niin herra X lopetti puhelun hammasta purren, ja hänen työuransa toimistolla oli ohi.
Heti puhelun päätyttyä rouva X oli lähdössä hoitamaan työhönsä liittyviä asioita kaupungille, eikä herra X:llä jäänyt mahdollisuutta pehmeään laskuun uuden työtehtävänsä kanssa. Ovi läimähti kiinni, ja lapset alkoivat riehua ympäri taloa.
Miten minä pärjään, herra X tuskaili ja kylmä hiki puski hänen ihonsa läpi.
Pitkät työvuodet hälyisessä toimistossa ja hänen ylivertainen organisointikyky antoi herra X:lle toimintakykyä.
”Lopettakaa heti tuo riehuminen!”
Ei mitään reaktiota.
”Isi, ota kiinni”, nelivuotias poika huusi, nousi sohvan kaiteelle ja hyppäsi herra X:ää kohti. Herra X näki samalla hetkellä takasilmillään, kuinka hänen parivuotias tytär pinnisteli saadakseen television kaukosäätimen käsiinsä. Informaatiotulva lamaannutti hetkeksi herra X:n ja poika mätkähti mahalleen lattialle.
Poika alkoi itkeä. Herra X otti pojan syliin, mutta kun tytär kaivoi kaukosäätimen patterit ulos, X joutui laskemaan itkevän pojan sohvalle. Laitettuaan patterit turvaan, poika oli itkenyt itsensä vahatun omenan väriseksi.
Mistään ei tulisi mitään! Entisestä toimistotyöntekijästä ei vain saisi leivottua koti-isää, herra X murehti, mutta samalla vaihtoehdottomuus häilyi hänen yllään. Hänestä oli yksinkertaisesti tultava parempi isä. Niinpä hän kokosi itsensä, keitti puuroa ja syötti lapset – vai pitäisikö sanoa talonsa seinät, sillä puolet puurosta valui lopulta seinillä. Sitten hän puki ulkovaatteet vastaan taistelevien lasten päälle, raivasi tiensä leikkikentälle ja istuutui hengästyneenä puistonpenkille.
Lepohetki ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, sillä pian herra X:n piti juosta autotietä kohti karkaavan tyttärensä perään. Onneksi hänellä oli silmät selässä, sillä samaan aikaan hänen poikansa oli ajautunut tappeluun toisen pojan kanssa.
Tällä kertaa herra X:n ylivoimainen havainnointikyky ei saanut häntä hämilleen. Herra X huusi pojalleen samalla kuin juoksi tytärtään kiinni, nappasi tyttärensä syliin ja juoksi poikansa luokse.
”Miksi te tappelette?”
”Ville haukkui sinun hattuasi ja sanoi, että me ollaan kaikki tyhmiä”, poika vastasi.
Herra X tunsi suurta ylpeyttä poikaansa kohtaan, joka oli puolustanut todellakin hyvin typerän näköistä isäänsä. Herra X oli sonnustautunut tuulipukuun ja mustaan lierihattuun.
”Ei silti saa lyödä. Seuraavan kerran selvitetään puhumalla, eikö niin?”
”Joo.”
Hienoa, herra X ajatteli, kun asiat alkoivat sujua näin nopeasti paremmin. Sitten hän vilkaisi kelloaan. Hän oli jo puolituntia myöhässä aikataulusta. Nyt olisi juostava kauppaan, tehtävä ruokaa, laitettava tytär päiväunille ja leikittävä pojan kanssa avaruusolioita.
* * *
Päivät kuluivat lastenhoidon merkeissä. Herra X parani päivä päivältä katseensa käyttämisessä. Hän oli etsinyt leikkikentältä parhaan paikan, jolta hän pystyi valvomaan hiekkalaatikkoa, keinua ja liukumäkeä samalla silmäyksellä. Kotona näkökyky auttoi häntä varsinkin ruokaa laittaessa. Hän pystyi kattiloiden ja pannujen lisäksi seuraamaan myös selkänsä takana tapahtuvia leikkejä.
Kaikesta menestyksestä ja rouva X:n kyltymättömästä kannustuksesta huolimatta herra X ei tuntenut itseään täysin kotiutuneeksi uuteen asemaansa koti-isänä. Illan pimeinä hetkinä epäkunnioittavat ajatukset hiipivät herra X:n pääkoppaan ja moittivat häntä pienistä tuloista, epämiehekkäästä ammatista ja ylipäätänsä naismaisien tehtävien hoitamisesta.
”Te miehet olette laumasieluja”, rouva X lohdutti. Pariskunta istui yövalon kajossa sängyllään. ”Kun muut ovat toimistossa, sinusta tuntuu, että sinunkin pitäisi olla. Siitä on kyse! Usko pois.”
”Ei. Tämä on minun oma ongelmani. Ei tässä ole kyse muista miehistä, vaan omasta miehisyydestäni. En koe itseäni mieheksi näissä lastenhoitohommissa.”
”Etkö sinä tykkää olla lasten kanssa?”
”Ei se sitä ole. Minusta on hienoa olla lasten kanssa, mutta puuronkeittäminen ja leikkikentällä seisoskelu ei vain tunnu oikealta työltä. Ja miehen on tehtävä työtä. Niin se vain on!”
”Miksi ihmeessä sinun pitäisi olla töissä? Etkö muista, että halusit tehdä jotain merkityksellisempää, kun olit toimistolla? Lastenhoitoa tärkeämpää tehtävää ei ole, mutta nyt sitten haikailet takaisin toimistoon. Onko mitään järkeä? Kerro minulle”, rouva parahti varsin tuskastuneena koko keskusteluun. Eikä ollut ihme, sillä heidän molempien yöunet olivat lyhentyneet, kun pikkutunnit kuluivat näihin miehisyyttä ruotiviin keskusteluihin.
Herra X ymmärsi vaimonsa olevan unen puutteessa ja jätti asian siltä erää. Ehkäpä hänen tilanteeseen olisi jokin ratkaisu, herra X pohdiskeli, mutta samalla hän tiesi olevansa loppuiäksi sidottu lastenhoitoon kaksinkertaisen silmäongelmansa vuoksi.
Näin ajateltuaan herra X nukahti ja näki koko yön unta lapsista. Niitä oli kymmenittäin ja kaikki tahtoivat saada hurjat vauhdit keinussa, lapioida hiekkaa ja kaataa sitä toisten päälle, itkeä jos ei saanut tehdä niin kuin itse halusi ja nirsoilla ruokapöydässä vaikka tarjolla oli lukuisia ruokalajeja.
Kello oli vasta viisi aamulla, kun herra X hyppäsi ylös sängystä.
”Keksin sen, minä keksin sen”, hän sanoi laulavalla nuotilla ja hyppi sängyn ympärillä kuin sadetanssija.
”Tarvitsen lupia, kyllä, tarvitsen luvan, ehkä koulutustakin. Pystytkö tekemään lyhyempiä päiviä muutaman kuukauden?”
Rouva X raotti silmiään ja vajosi jälleen uneen. Herra X ravisteli häntä.
”Mitä”, rouva huokaisi.
”Minä tiedän mitä minun täytyy tehdä. Keksin ratkaisun ongelmaani!”
”Kerro sitten niin voin jatkaa unia”, rouva sanoi ja sulki silmänsä.
”Perustan päiväkodin!”
Rouva X vain mumisi vastaukseksi ja nukahti sitten.
* * *
Kun rouva heräsi, oli herra X jo keittänyt kahvit. Hänellä oli liuta verkosta tulostamia papereita edessään, joita hän lehteili innostuneesti. Liedellä porisi puurokattila.
”Terveydensuojelulaki, terveydensuojeluasetus ja tuoteturvallisuuslaki, päiväkotia koskevat pykälät”, herra X tokaisi ja jatkoi sitten vakuuttaen asiasta myös itsensä: ”Minä perustan päiväkodin. Minulla on byrokraattisesta puolesta koulutusta ja lastenhoidosta käytännönkokemusta. Ja kaiken lisäksi minulla on ylivertainen kyky vahtia lapsia silmieni ansiosta.”
Rouva X katsoi kysyvästi miestään ja sanoi sitten:
”Kulta. Älä nyt innostu. Eihän sinulla ole rahoitusta. Etkä sinä edes tiedä tarvitaanko tällä alueella lisää päiväkoteja.”
”Ha-haa. Siinä olet väärässä”, herra X sanoi ja tunsi mielihyvää siitä, että tiesi kerrankin jotain, mitä hänen vaimonsa ei tiennyt. ”Olen jo puhunut sosiaalitoimen johtajan kanssa ja hän kertoi pahasta päiväkotipaikkojen pulasta. Olen tapaamassa hänet tänään iltapäivällä kolmelta. Pystytkö tulemaan töistä aikaisemmin vai pyydänkö äitiäni vahtimaan lapsia?”
Rouva X nyökkäili, sopi herran kanssa tulevansa kahta tuntia aikaisemmin töistä ja lähti tien varteen odottamaan linja-autoa. Hän oli niin ihmeissään herra X:n uudesta projektista, että unohti juoda aamukahvinsa loppuun.
* * *
Tapaaminen sosiaalitoimen johtajan kanssa ei mennyt aivan niin, kuin herra X oli suunnitellut.
”Valitettavasti emme pysty rahoittamaan uutta päiväkotia. Päivähoidon tarve on kuitenkin suuri, ja meillä on vaikeuksia tarjota kaikille paikkoja. Varsinkin puolipäiväisen ja lyhyemmän hoidon tarve on tällä hetkellä suuri”, johtaja sanoi.
”Eikö kaupunki voisi tarjota sitten sellaista päivähoitoa?”
”Niin. Meillä ei ole suuria rahoja käytettävissä, joten järjestämiseen ei ole keksitty hyvää ratkaisua. Tietysti pyrimme lisäämään perhepäivähoitajien määrää, mutta uusia työntekijöitä on ollut erittäin vaikea saada alalle viimeaikoina.”
Asia jäi hautomaan herra X:n mieleen. Jo muutaman tunnin päästä ratkaisu humahti herra hänen päähänsä. Hän perustaisi yrityksen, joka tarjoaisi toimistotunteita lastenvahtipalvelua tuntiveloituksella.
Herra X tapasi sosiaalitoimen johtajan heti seuraavana päivänä, ja johtaja innostui ajatuksesta. Toiminnalle kirjoitettiin lukuisia lupahakemuksia. Johtaja allekirjoitti jopa sopimuksen, jolla kaupungin toimintapuisto ja sen piharakennukset olivat herra X:n yrityksen käytettävissä.
Kaupungilta oli tiedossa myös rahallista tukea toiminnalle, joten tuntiveloitus voitiin pitää niin alhaisena, että vanhemmilla oli varmasti siihen varaa. Herra X kaavaili myös toimistovuosien kartuttamalla vaistollaan, että pidemmistä lastenvahtipalveluista perittäisiin huomattavasti pienempää tuntikorvausta. Tunnin tai parin yksittäinen hoitojakso olisi taas tuntihinnaltaan kalliimpi.
Yritys ei kuitenkaan ollut vielä läheskään valmis aloittamaan toimintaansa. Oli saatava työntekijöitä.
Herra X jätti ilmoituksen paikalliseen lehteen. Soittoja tuli niin paljon, että hänellä oli suuria vaikeuksia hoitaa puheluita lastenhoidon lomassa. Kun suurin soittopiikki oli laantunut, herra X sai mielenkiintoisen puhelun:
”Reijo tässä hei”, kuului ääni luurista.
Kuka Reijo, herra X pohti ja ymmärsi sitten, että soittaja oli hänen entinen työtoverinsa toimistolta.
”Mutta Reijo! Mitä äijä? Vieläkö pakerrat toimistolla?”
”Tjoo”, kuului vastaus.
”Kyllästyttääkö?”
”No siitähän minä oikeastaan soittelenkin. Huomasin nimittäin, että olet laittanut firman pystyyn ja haet työntekijöitä. En ole tästä tainnut puhua, mutta olen suorittanut lähihoitajan koulutuksen. Töiden lomassa olen lukenut, kun on ollut aikaa. Lapset ovat jo niin vanhoja ja osa jo muuttaneet kotoa. Niin. Olen ajatellut vaihtaa ihmisläheisempiin työtehtäviin.”
”Laita minulle hakemus. Tai älä laita. Tule meille käymään. Ihan koska sinulle sopii.”
”Tulenko tästä vaikka saman tien?”
Rouva X tuli parahiksi töistä, kun Reijo saapui haastatteluun. Miehet kävivät saunassa, ottivat oluet ja saivat lopulta idean yrityksen nimelle: ”Miesten lastenvahtitoimisto nro 1.”
* * *
Vanha toimistotyöntekijä osoittautui hyvin lahjakkaaksi lastenvahdiksi. Häneltä luontui hiekkakakut, keinumiset, kiipeilyt ja lasten kiukkujen käsittelyt kuin vanhalta tekijältä. Ja vanha tekijähän hän olikin: neljä lasta takanaan, joita hän oli hoitanut pitkinä työttömyysjaksoina kotona.
Lopulta Herra X jopa uskalsi paljastaa salaisuutensa. Ensi järkytyksen jälkeen Reijo suhtautui lisäsilmiin varsin järkevästi.
”Nuo silmät ovat valtava etulyöntiasema tällä alalla. Meidän on saatava tieto myös vanhemmille. Voisimme vaikka – –”
Puhe keskeytyi, kun kolmesta alle nelivuotiaasta pojasta koostuva porukka yritti karata leikkipuistosta. Herra X:n tarkkaavainen katse kuitenkin paljasti heidän aikeensa, vaikka hänen toiset silmäparinsa tuijottivat kiinteästi Reijoa.
Kun tilanne oli selvitetty, herra X palasi Reijon luokse. Hän kasasi lumikakkuja parivuotiaiden tyttöjen kanssa.
”Kerro ideasi”, herra X rohkaisi.
”Niin. Laitetaan lehteen mainos. Vaikka tällainen: Miesten lastenvahtitoimisto nro 1. hoitaa lapsiasi, kun sinun pitää juosta kaupassa tai asioida pankissa. Voit luottaa meihin, sillä meillä on silmät selässä.”
Lumihiutaleet leijuivat hiljalleen alas korkeuksista ja muutama jääkide suli miesten kasvoille. Sitten lapset – toinen niistä oli herra X:n tytär – kyllästyivät lumikakkuihin ja veivät miehet pulkkamäkeen.
Teksti: Jarkko Uro
Lue muita novelleja: