"Minkälaista työkokemusta teillä on", työvoimatoimiston täti kysyi lakoniseen sävyyn.
Kylmä hiki valui pitkin Haikaran nokkaa. Ajatus työttömyydestä kalvoi häntä viimeistä höyhentä myöten.
"Olen toimittanut vauvoja heidän vanhemmilleen vuosikymmeniä. Kuinka monta vuotta siitä nyt tulee? En ole pitänyt kirjaa. Kaksi-, kolmekymmentä vuotta. Kylläpä aika rientää", Haikara vastasi.
"Ymmärränkö oikein, että kokemusta on vain yhdeltä alalta? Toitko työtodistuksen?"
Haikara painoi pitkän kaulansa alas ja huokaisi syvään.
"Ei minulla ole työtodistusta. Olen kai sitten toiminut yksityisyrittäjänä, vaikka en ole sitä niin ajatellut."
"Jaahas. Selvä on. Hyvä on. No, täytetään sitten vielä loput tiedot tänne."
Pitkäpiimäisen ja masentavan selvittelyn jälkeen työvoimatoimiston täti löysi yhden työpaikan Haikaralle. Kyseessä oli Suomen yksityistetyn postijakeluyrityksen paketinjakelijan pesti. Työ alkoi heti seuraavana päivänä, joten Haikara kiirehti pesäänsä valmistautumaan seuraavan päivän koettelemuksiin.
* * *
Uudella työpaikalla kravattiin sonnustautunut työnjohtaja tarttui heti Haikaran siipeen ja ravisti tuntuvasti.
"Huomenta-päivää! Olet varmaan se uusi lähettipoika?"
"Poika? Minä olen Haikara ja kaikenlisäksi kokenut ja vanha aikalintu."
"Hoh-hoh", työnjohtaja nauroi niin että paksu vatsa velloi. "Teissähän on ainesta, vaikka tosiaan ikää onkin", hän jatkoi selaillen Haikaran papereita. "Kuinka monta kiloa jaksat kuljettaa kerralla? Ei kai vain vanhalla höyhenrievulla ole reumatismia? Vieläkö siipi nousee?"
"Olen urani aikana saanut kunnian kuljettaa useita kolmosia. Ja kyllä minä vieläkin saman määrän jaksan lennättää. En vain ole ennen ajatellut", Haikara sanoi ja huokaisi sitten syvään ikään kuin vasta nyt olisi ymmärtänyt menettäneensä elämäntyönsä. "En ole ennen ajatellut kiloissa. Mutta sanotaan nyt sitten, että kymmenisen kiloa."
"Selvä pyy. Pistetään kymmenen kilon maksimi. Ja sitten vilastaan niitä työtiloja."
Työnjohtaja johdatti Haikaran suureen lajitteluhalliin, jossa liukuhihna kierrätti suuria keltaisia muovilaatikoita. Työntekijät nostelivat laatikoita ja lajittelivat eri kokoisia kuoria ja muita jakeluun meneviä paketteja hihnan päätepisteessä.
"Tässä on lähtöterminaali", työnjohtaja sanoi korotetun voimakkaalla äänellä, sillä liukuhihna piti voimakasta hurinaa. "Nämä paketit ovat kaikki menossa lähialueelle. Ei muuta kuin otat ensimmäisen paketin jonosta, katsot osoitteen ja toimitat oikeaan osoitteeseen. Ja sitten seuraava. Onko kysyttävää?"
"Ei ole", Haikara sanoi, otti paketin ja lähti suunnistamaan kohti päämäärää.
* * *
Viikot kuluivat ja Haikara hoiti työnsä täsmällisesti. Ihmiset saivat pakettinsa ajallaan, eikä yhtäkään lähetystä mennyt väärään osoitteeseen. Haikeus hiersi kuitenkin Haikaraa. Jokin hänen sisimmässään taisteli hänen uutta työrooliaan vastaan – siitäkin huolimatta että hänen palkkansa mahdollisti uuden untuvaisen sohvakaluston hankkimisen.
Eräänä päivänä Haikaran kaarrellessa kaupungin yllä hänen tarkkaavaiseen katseeseen osui lastenvaunut. Hän herkisti kuuloaan ja aisti lapsen itkevän. Lapsi on korkeintaan kolme kuukautta vanha, Haikara arvioi tottuneesti mielessään.
Hermostuneen oloinen mies työnsi vaunuja hurjaa vauhtia eteenpäin. Toisella vilkaisulla Haikara huomasi jotain epätavallista. Hän näki korttelin päässä hätääntyneen äidin, joka huusi lapsensa perään.
Oliko käynnissä lapsensieppaus, sitä Haikara ei voinut varmasti vannoa. Epäilys kuitenkin riitti ja Haikara pudotti pakettinsa. Pieni pahvilaatikko putosi kerrostalon katolle ja särkyi pirstaleiksi. Haikara syöksyi lastenvaunuja työntävää miestä kohti. Hän istahti vaunun kuomun päälle, räpytteli valtavia siipiään ja äänteli kuin korppikotka. Mies pelästyi ja perääntyi hieman.
Haikara kurkisti vaunukoppaan. Lapsi ei enää itkenyt, vaan tuijotti Haikaraa suurilla silmillään. Haikara kietaisi nokallaan lapsen kääreeseen ja nosti nyytin ilmaan. Muutamalla siiven iskulla hän oli äidin luona lapsi nokassaan.
"Tyttäreni Tilhi", äiti kiljaisi ja sieppasi nyytin kainaloonsa.
Helpotuksen kyyneleet valuivat vuolaina äidin poskilla.
"Kiitos. Kiitos", äiti toisteli. "Minun mieheni. Me olemme eronneet. Hän sieppasi tyttäreni."
* * *
Seuraavana päivänä Haikara sai kuulla kunniansa töissä.
"Tiedätkö höyhenaivo, minkä hintaisen esineen menit hajottamaan?"
Haikara ei ensin ymmärtänyt, mistä työnjohtaja puhui. Sitten hän muisti katolle hajonneen paketin.
"Se oli kallista elektroniikkaa. Yli 3000 euroa. Ja sinä helvetin turvenokka menit pudottamaan paketin!"
Haikara ei laskenut päätänsä kumaraan, eikä näyttänyt muitakaan katumuksen merkkejä. Se sai työnjohtajan ärsyyntymään entisestään.
"Tiesithän, että olet vielä koeajalla? Se tarkoittaa sitä, että se on potkut nyt! Alahan lampsia täältä ja takaisin ei ole tulemista."
Vapautunut mieliala valtasi Haikaran kun hän lensi kotipesälle. Hän oli jälleen työtön, mutta se ei hiertänyt tällä kertaa – ei ainakaan tänään. Pesällään Haikara avasi tietokoneensa ja nokki itsensä sähköpostilleen. Sairaalalta oli lähetetty yksi uusi viesti.
Hyvä Haikara,
Lasten haikarakuljetuksen suosio on kasvanut tänään räjähdysmäisesti. Melkein jokainen meillä synnyttänyt pariskunta on pyytänyt saada haikarakuljetusta. Eikä ihme. Hieno pelastusoperaatiosi on herättänyt huomiota ympäri maailmaa.
Kysynkin näin suoraan: Voimmeko tilata sinulta lastenkuljetuksia? Minkälaiset sinun hintasi ovat?
Pikaisiin kuulumisiin,
ylilääkäri Riitta Raisio,
sairaalan synnytysjohtokunnan puheenjohtaja.
Teksti: Jarkko Uro
Kuva: iStockphoto/BlueOrange Studio
Lue myös:
Vauvacuumevirus
Jos miehet synnyttäisivät
Siittiön päiväkirja