Lehtijutussa kerrottiin jokunen aika sitten yllättävästä ongelmasta Kansallisteatterin lippuluukulla: Homo-musikaaliin oli tunkua, mutta monen oli vaikea sanoa kakistelematta sana ”homo” lippua ostaessaan.
Jäin miettimään, mikä siinä pelottaa. Ajatteleeko lipun ostaja, että - hui! – hänen itsensä saatetaan olettaa olevan homo? Vai olisiko ehkä käynyt niin, että homous on lipunostajan lapsuuskodissa syystä tai toisesta ollut asia, josta ei ole voitu tai osattu puhua tavallisesti ja arkisesti, samaan tapaan kuin vaikkapa junaradoista, kurahousuista ja polvilumipoista? Oliko lipunostajan perheessä homo nolo sana?
Onko kaikissa perheissä noloja sanoja? Miten sanoista ylipäätään tulee nolostuttavia? Jos lapsi kuulee jonkun sanan selityksineen ensimmäistä kertaa, päätteleekö hän itsenäisesti kysymyksessä olevan nolostuttavan asian, vaikkapa tähän tapaan: tiimalasi – nolottaa, sudenkorento – ei nolota, kaamos – sormet korviin, nolouden huippu! Ei tietenkään. Kaikkein eniten merkitsee se, miten me sanoja selittävät aikuiset suhtaudumme sanaan ja sen merkitykseen ja miten me reagoimme lapsen kirkkain silmin esittämän kysymyksen edessä. Mitä tunteita ja mielleyhtymiä sanat tuovat omiin mieliimme? Onko omassa lapsuudenkodissamme ollut vaikea puhua joistakin asioista, esimerkiksi nyt vaikka sukupuolielimistä, suoraan ja ruumiinosien oikeita nimiä käyttäen?
Vuosien saatossa me äidit ja isät joudumme lastemme esittämien kysymysten ristituleen lukemattomat kerrat. Niin olen minäkin joutunut kahdeksan vuotta kestäneen äitiyteni aikana – ja joudun epäilemättä vielä monesti ennen kuin joskus tulevaisuudessa murrosikäinen nuori mies päättää, että vanhemmilta ei kannata kysyä, koska vanhemmat ovat tyhmiä eivätkä itse asiassa tiedä mitään.
Mitä kaikkea rakas lapseni on minulta tähän mennessä kysynyt? Muutama valittu pala vuosien varrelta:
Saunareissulla: ”Miksi naiset tarvii tissiliivejä?”
Iltaruualla: ”Äiti, mitkä on pallit?”
Ihmisen anatomiaa käsittelevää kirjaa selattaessa: ”Miten nuo siittiösolut pääsee sen munasolun luokse?”
Lomamatkalla kohteen rannoista kertovan opaslehtisen innoittamana: ”Mikä on nudisti?” (Ja jatkokysymys: "Miksi?")
Ja, televisio-ohjelman jälkimainingeissa: ”Mikä on homo?”
Vaikka ruokapöydässä puheenaiheeksi nostetut pallit kieltämättä hieman hymyilyttivät, ehkä onnistuin vastaamaan poikani asiallisella äänensävyllä esittämiin kysymyksiin ihan tarpeeksi hyvin. En ainakaan väistänyt kysymystä enkä kysyvää katsetta. Eni alkanut änkyttää tai kiirehtinyt vaihtamaan puheenaihetta. En myöskään kertonut, että kun lapsia tehdään, kyseessä on ”aikuisten kiva”, kuten eräässä verkkokeskustelussa asiaa pohtinutta neuvottiin.
Eikä poika itsekään ole alkanut sen koommin punastella noita sanoja käyttäessään. Niin, paitsi että pallien sijaan meillä puhutaan nykyisin kiveksistä – pojan omalla päätöksellä.
 |
Petra Houghton on Vau.fi:n päätoimittaja ja iloisen alakoululaisen ylpeä äiti. Petra käy poikansa kanssa parkourissa ja itsekseen joogassa. Kaikkein mukavinta on kuitenkin ihmetellä maailmaa yhdessä muiden ihmettelyyn hurahtaneiden kanssa.
Ota yhteyttä: petra.houghton@vau.fi
|
Ps. Koska poikani on paljon äänessä tässä kolumnissa, luin sen hänelle ääneen ja kysyin häneltä lupaa julkaisuun. Lupa myönnettiin.
Muita näkökulmia:
Iltavirkun isän tunnustuksia
Äidin aukile
Miksi en tehnyt ilmoitusta?