Samatha ei ole tehokas superäiti, joka siivoisi toisella kädellä, hoitaisi koulutehtävänsä toisella ja viihdyttäisi vielä Junnua kolmannella kädellään. Siksi hän epäilee: kotiäitiys ei ole kovinkaan raskasta työtä.

Viimeksi päivitetty 24.4.2013

Pesuhuoneessa velloo paskainen pyykkimeri, lattiat huutavat maitoläikkien alta pesua, roskapussit makaavat portailla ja Junnun nenän alla ihan selvästi nokare räkää, mun hiukset ovat kuin toissavuonna kuolleen harakan pesä, jalassa on Isimiehen sata vuotta vanhat ja virttyneet kollarit ja eriparisukat. Muksu sentään on kuosissa räkänokaretta lukuunottamatta; se on syötetty suositusten mukaisesti, puettu muodinmukaisesti ja vaihdettu kuiviin asianmukaisesti.


 


Ai joo, ja tiskikone on täyttämättä, likaiset astiat majailevat vielä altaassa. Pari villakoiraa taisi juuri pyörähtää piiloon syyttävältä katseeltani sohvan alle, missä todennäköisesti lymyilee myös pataljoonan verran rintamalta karanneita tutteja ja oikein paskalla tsägällä myös hajupommiksi muuttunut, unohtunut tuttipullo.

Lue myös: Hyvä äiti siivoaa ja leipoo?

Äiti hengailee

Siinäpä on pähkinänkuoressa lyhykäinen katsaus meikäläisen aikaansaannoksista yhtenä kauniina päivänä. Mä vaan hengailen Junnun kanssa saamatta juuri muuta aikaan, mitä nyt toisinaan raapustan koulujuttuja ja manaan sitten jumalattoman paniikin vallassa, kun valmistuminen tuntuu lipuvan sekunti sekunnilta kauemmaksi jonnekin hamaan määrittelemättömään tulevaisuuteen. Vaikka Isimieskin sanoo kotiäiteilyn olevan täysipäiväistä duunia ja sanoo arvostavansa panostani, niin joskus mun vain on vähän vaikea uskoa sitä. Joskus tuntuu vain siltä, että kotiäiteily on vain tekosyy lusmuilulle ja älyllisesti zombieksi muuttumiselle.

Mä en ole sellainen superdupermutsi, joka ehtii hinkata ennen aamupaskalle menoa koko kämpän yhtä kiiltäväksi kuin pesuainemainoksissa. Mä en myöskään ehdi sisustaa tai etsiä uusimpia trendejä, koska Junnu todennäköisesti keskeyttää mut sillä sekunnilla kun edes huomaan ajattelevani jotain aikuisten juttuja. Siivoaminenkin on yhdenlainen ralli, jossa Junnu ottaa skabaa imurin kanssa, haluaa lurkkia ämpärissä ja kiljuu kuin hyeena pölyjä pyyhittäessä. Mä kyllä kokkaan ja leivon, mutta sen jälkeen keittiö on kuin hurrikaani Katariinan jäljiltä, samoin kuin meitsi itse; mä olen yleensä varpaista hiustupsuihin asti jauhoissa, kastikkeessa, taikinassa tai ihan missä vaan. Vain Isimies todennäköisesti odottaa yhtä antaumuksella sitä aikaa, kun Junnukin alkaa auttamaan mua näissä keittiöaskareissa.. tuplana rapatessa roiskuu tuplasti, eh?

Lue myös: Oppiiko lapseni kaiken tarpeellisen?

Olen arjen alisuoriutuja

Mun aamu koostuu siitä, että Junnu herättää mut. Sitten hoidetaan Junnun aamutoimet, kuten vaipanvaihto, hampaiden pesu, pukeminen, aamupala, leikkimään meno. Edellä mainittuja ei välttämättä ole mainittu kronologisessa järjestyksessä, koska jokainen aamu on aavistuksen erilainen ja muodostuu eri määrästä kaaosta. Joskus tuurilla Junnu leikkii hetken ihan hiljaa itsekseen ja mä saan ainakin puettua päälleni, se harakanpesä jää joskus selvittämättä. Samanlainen se on kuitenkin aamupäivän vaunulenkin jälkeen, joten miksi vaivautua?

Musta tuntuu, että mä olen täydellinen arjen alisuoriutuja. Tai ainakin tuntui, sitten mä rupesin ajattelemaan mun tuttuja, jotka eivät ole peruskoulun jälkeen tehneet yhtään mitään. Ehkä mua joskus kiukuttaa, että seiniin räkimällä saa enemmän massia kelasta ja sossusta kuin mä saan täysipäiväisenä opiskelijana ja kotiäitinä, mut ei kai ammattiin valmistuminen merkkaa juuri mitään, saati se ettei hoidata muksuaan muualla. Mutta sitten taas toisaalta, mulla on jotain sisältöä elämässäni kuitenkin. Rutiineja ja velvoitteita. Mä en kestäisi vain ajelehtia ilman mitään tekemistä.

Lue myös: Olemmeko todella parhaita?

Jossain määrin kokopäivä- opiskelijaäiti

Joskus mä koen morkkista siitäkin, että mä olin minimiäippärahalla toisin kuin toiset mun tutut, jotka ovat käyneet amiksen ja tiennanneet elämänsä mallilleen jostain 17-18- vuotiaasta asti. Mä olen lukion käynyt ja nyt kolmas aste on loppusuoralla, ennen tätä äitiyssysteemiä mä keskityin vain olemaan jonkinlainen semi-ikiopiskelija. Lukiosta asti mä olin kyllä yhden ja saman puljun palkkalistoilla tekemässä keikka-, kesä- ja viikonloppuduunia, mutta se ei ole ura eikä koko duunilla ole edes etäisesti mitään yhteistä opiskelemani alan kanssa. Mun piti rauhassa sairastaa tämä opiskelijavaihe ohi, hankkia vakituinen duunipaikka ja lisää ikää ennen minkäänlaista geenien eteenpäin siirtämistä. Mut sitten tulikin rakkaus ja sen hedelmä ja kaikki äksönpläänit menivät aivan uusiksi.

Harmi, jos alkuperäinen toimintasuunnitelma olisi toteutunut, mulla olisi nyt vakipaikka minne palata tekemään ihan oikeita töitä ja jumppaamaan näitä gägägä-dädädäddää -akselille jumiutuneita aivojani. Eikä mua niin vituttaisi se, että seiniin räkimällä saa rahaa ostaa koppatolkulla bisseä ja iPhonen, kun taas moiset ostokset ovat utopiaa hoitorahalla ja opintotuella. Puhumattakaan siitä, että ehkä mä saisin pakon edessä duunipäivän jälkeen nuo vitun pyykit koneeseen ja sieltä kuivumaan, enkä vain valuisi kollareissani tukka takussa päivästä toiseen.

Mut joo, ehkä mä kuitenkin olen edes jossain määrin aikaansaava ihminen, sillä olenhan mä kuitenkin kokopäiväinen opiskelija / kotiäiti, kai sillä tittelillä jotain rispektiä saa? Jospa tässä lorvimisen lomassa saisin lopputyöni valmiiksi, voisin alkaa hakemaan ihan oikeaa palkkatyötä. Jotta voisin viedä tuon oman kakarani hoidettavaksi jollekin, jolle oikeasti maksetaan siitä.

Siis mitä vittua?

Samantha rakastui päätäpahkaa ekalla vilkaisulla, paksuuntui vahingossa, räjähti kesällä 2012 ja nyt pyörittää pientä perhettä, johon kuuluu tavismutsi itse, Mussu ja Junnu. Miten tässä näin kävi ja miten tässä vielä käy?

Teksti on julkaistu alun perin Samanthan Läpäläpämaa-blogissa 22.4.2013 otsikolla Avautumia tekemättömyydestä.

Mitä mieltä olet artikkelista?