 |
|
Mutta kun mä haluan! |
Vaikka uhmaikä määritelläänkin siten, että se on minän yksilöllistymistä noin kolmeen ikävuoteen mennessä, todellisuudessa lapsen kehitykseen kuuluu seesteisempiä ja uhmakkaampia vaiheita pitkin tunne-elämän ja minän kehityksen etenemistä.
Neljävuotias on jo suhteellisen altis ympäristön vaikutteille ja tietää tarkasti, millaiset lelut ovat juuri nyt ihania. Toisaalta tämän ikäisellä on jo taitoja ja viekkautta koetella vanhempiaan eri tavoin. Tätä taitoa ja ongelmanratkaisukykyä sekä lelujen himoa voi käyttää hyväkseen myös rakentavasti.
Voisiko uusien lelujen saamisesta tehdä eräänlaisen palkkiojärjestelmän, joka rakennettaisiin yhdessä hyvin konkreettisena taulukkona. Tällöin lapsen kanssa sovitaan, että uusi lelu voidaan ostaa, kun jotakin toivottua toimintaa on tehty useamman kerran. Jokaisesta tehdystä kerrasta saa yhden rastin ja kun rasteja on sovittu määrä kasassa, voidaan lelu ostaa. Tällöin mankumiseen voidaan todeta ykskantaan, kuinka monta rastia vielä seuraavasta lelusta puuttuu.
Toisaalta lelujen ostamisen suhteen ei ole syytä pelätä, että olisi liian jyräävä, jos lapsi ei saa kaikkia tai edes suurinta osaa haluamistaan leluista. Tässä iässä lapsella on vielä paljon kaikkivoipaisuuskuvitelmia ja vanhempien on hyvä asettaa realiteetteja sen suhteen, ettei kaiken saaminen ole mahdollista – saati sitten mankumalla.
Kun tässä vaiheessa jaksaa vastustaa lapsen mankumista, pääsee todennäköisesti myöhemmin helpommalla. Jos lapsi oppii pienestä pitäen, ettei kiukuttelulla, huutamisella tai mankumisella saa asioita läpi, tulee hänen opetella rakentavampia taitoja, kuten pyytäminen, asiansa perusteleminen sekä ansaitseminen. Tässä lapsi tarvitsee vanhempiensa tukea.
Kiukuttelu ja mankuminen menevät todennäköisesti helpoiten ohi, kun siihen ei mene mukaan. Lapselle voi todeta hyvin lyhyesti, että ymmärrän, että sinua harmittaa, mutta me emme osta nyt leluja. Tämän jälkeen asia on vanhemman puolelta keskusteltu.
Kiukkunsa aikana lapsi ei todennäköisesti rauhoitu perusteluilla. Tunteiden hallinnan opetteluun sekä vanhempien koetteluun kuuluvat kiukuttelu ja mankuminen. Pikku hiljaa lapsi lopettaa sen, kun hän huomaa, ettei sillä tavalla saa tahtoaan periksi. Lapselle voi toistaa useasti, ettei mankumisella saa mitään ja palkita ehkä joku kerta sitten lelulla, kun lapsi on toiminut eri tavalla.
Nelivuotias voi kiukussaan olla hyvinkin uhmaava. Jos mankumiseen liittyy lyömistä, puremista, potkimista tms., tulee lapsen toiminta pysäyttää, kertoa, että harmittaa saa, mutta ketään tai mitään ei saa satuttaa.
|
Tarja Salokoski, laillistettu psykologi, psykologian tohtori, kolmen lapsen äiti.
Työskennellyt laaja-alaisesti lapsiperheiden, lasten sekä nuorten parissa. |
 |
Lue myös: