Moi ! Kiva että perustit tämän ketjun. :) Mä en vielä ole perheeksi asti päässyt, mutta raskausviikkoja kertynyt 11+4 ja yksinhuoltaja musta on tulossa. Lapsen isän kanssa ei olla yhdessä oltu missään vaiheessa, eli vauva siis "vahinko". Inhoan tuota sanaa kyllä.. :/

Mutta itse olen onnellinen tästä ja lapsen isä lupasi vastuunsa edes jotenkuten kantaa vaikka ei yhdessä ollakaan eikä hän kuulemma valmis vauvaan ole.

Tottakai tuleva jännittää mutta tuen ja kaiken avulla eiköhän tästä selvitä :)

Heippa!

Täällä myös yh-äiti, vaikka toisin piti mennä. Erottiin siis ennen lapsen syntymää.
Noh, kuitenkin meillä tulee myös olemaan yhteishuoltajuus, kuhan nyt ensiviikolla päästään tekemään isyydentunnustus ja muut paperit.

Ehdotin isälle, että olisin saanut pitää yksinhuoltajuuden meidän välillä aika riitaisten välien takia, mutta eipä tuo nyt sitten käynyt. Isä olisi kuitenkin saanut tavata lasta normaalisti.
Toisaalta ihan ymmärrettävää, isä rakastaa lastaan valtavasti ja eiköhän lapsikin isäänsä.
Enkä kyllä itsekkään haluaisi luopua lapseni huoltajuudesta.

Kiva päästä kuuleemaan muita samankaltaisessa tilanteessa olevia äitejä.. Ja miksei myös isejä!

Niin, se huoltajuushan on lähtökohtaisesti meillä äideillä, ja vauvakin on laitoksella (ainakin täällä) "Virtanen tyttövauva", äidin sukunimen mukaan - jos vanhemmat eivät ole naimisissa. Ja niinhän se on, vielä siinä vaiheessa kun isyyttä ei ole tunnustettu, niin ainoa varmuus on äidistä... ;) Ja oikeus siihen isän sukunimeenkin saadaan vasta sen tunnustuksen kautta.

Noita huoltajuus- ja elatusasioita sopiessa kannattaa ehdottomasti tehdä kirjalliset sopimukset - vaikka isä olisikin yhteistyökykyinen ja -haluinen. Nimittäin jos käykin niin, että isä laiminlyö hänelle määrätyt elatusmaksut, Kela maksaa elatustukea vain kirjallisen sopimuksen perusteella. Meillä isä on hyvinkin yhteistyöhaluinen ja maksukykyinen, mutta silti halusin kirjalliset sopimukset niin lapsen huollosta kuin elatuksestakin. En pelkästään tuon takia, vaan muutenkin minusta on selvempi, että asioista on mustaa valkoisella. Eihän nekään nyt mitään kiveen kirjoitettuja ehtoja ole, totta kai niistä voidaan joustaa puolin ja toisin, ja ne sopimuksethan määrittävät vain ns. vähimmäisehdot vaikkapa tapaamisille. Esim. jos paperissa lukee, että isä tapaa lasta joka toinen viikonloppu, niin mikäänhän ei estä häntä tapaamasta lastaan vaikka joka viikonloppu, jos vain isältä halua siihen löytyy.

Eron alkuvaiheessa sain paljolti apua neuvolan perhetyöntekijältä - minusta se oli palvelu paikallaan! Eikä sitä apua kannata arastella ottaa vastaan! Meillä oli muutama tapaaminen täällä meidän kotona, ja hänen vinkistään mm. tein niin huolto- kuin elatussopimukset määräajaksi, koska lapsi on tosiaan pieni vauva vielä (no okei nyt "jo" puolivuotias...), ja ne tarpeet muuttuvat yhtä hurjasti kuin lapsikin kasvaa ja kehittyy. Tilanne tarkistetaan sitten, kun se eka vuosi on plakkarissa.

Vaikka sopimukset saatiinkin tehtyä hyvässä hengessä, niin vaikeimmaksi koen silti noiden arkisten pienten asioiden järjestämisen. Totta kai isällä on oma tapansa hoitaa lasta ja pitää ollakin, mutta esim. lapsen päivärytmi ja tietyt rutiinit ovat sellaisia, joita en ihan hevin anna romuttaa... Ne ovat kuitenkin lapselle tärkeitä ja luovat hänelle turvallisuutta. Joidenkin asioiden kohdalla isällä vaan on ollut havaittavissa "pakonomaista" tarvetta sorvata asiat ihan toiseksi. Olen muutamaan otteeseen hänelle todennutkin napakkaan sävyyn, että niitä rytmejä ja rutiineita ei suinkaan ole muodostettu hänen kiusakseen, vaan lapsen parhaaksi... tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin niitä ei ole edes muodostettu, vaan ne ovat muotoutuneet aika pitkälti lapsentahtisesti. Ja ne ovat välttämättömiä arjen sujuvuuden kannaltakin. Vaikeaa se on, se yhteistyövanhemmuus näin eron jälkeenkin - varsinkin kun vastapuoli on usein melko jääräpäinen ;)

Joo niinhän se menee, että vauva on synnyttyään äidin nimellä ja sitten sen voi muuttaa halutessaan isyydentunnustuksen jälkeen. Meillä isä ehdottomasti haluaa lapsen nimelleen ja niin nyt sitten ollaan sovittu.

Mä olen kanssa sanonut, että haluan ehdottomasti kaikki paperille. Tapaamisia tietty voidaan muutella ihan meidän kesken, jos niin halutaan, mutta toi maksu puoli..
En todellakaan luota siihen, että saan rahat ja kusessahan sitä itse on, jos niitä ei kuulu.
Mulla päättyy nyt keväällä työsopimus ja pitäis lähteä jatkamaan opiskeluja syksyllä.

Kannattaiskohan toi määräaikainen sopimus tosiaan tehdä? Mitä se käytännössä tarkottaa? Siis esim. alkuun vähemmän elatusmaksuja vai mitä?

susan, määräaikainen tarkoittaa ainoastaan sitä, että tapaamiset ja maksut sovitaan määräajaksi, esim. vuoden ajaksi. Mielestäni sopimuksen määräaikaisuus ei vaikuta (eikä ainakaan saisi vaikuttaa) suoraan maksujen suuruuteen - ellei siihen oikeasti ole perustetta. Tarvittaessahan elatusvelvollinen sitten "tekee tiliä" lastenvalvojalle tuloistaan ja menoistaan, minkä perusteella elatusmaksu lasketaan. Meillä mentiin vähän sopuisammin eli ilman tuota kuittirumbaa isä itse ehdotti summaa, mikä mielestäni vaikutti oikein kohtuulliselta ja oli kuitenkin yli sen "minimin", mikä taitaa olla n. 140 e/kk tällä hetkellä. Ja lapsen elatukseenhan (asuminen, ruuat, vaatteet, mahd. lääkkeet ja muut tarvikkeet jne) se raha menee, ei äidin ylläpitoon. Valitettavan usein vaan juuri näissä raha-asioissa aletaan tehdä toiselle kiusaa - kun se on vieläpä melko helppoa.

Ja noista tapaamisista... Se ei ole mikään automaatio, että etävanhempi tapaa lastaan joka toinen viikonloppu. Ei ainakaan näiden vauvaikäisten kohdalla. Vauvojen kohdalla on usein parempi ratkaisu tiheät & lyhyet tapaamiset. Eli että etävanhempi (joka hyvin usein on se isä) tapaa lasta esim. pari kertaa viikossa, muutaman tunnin kerrallaan. Ennen lastenvalvojalle menoa kannattaakin miettiä, mikä on omaan tilanteeseen sopivin vaihtoehto lapsen kannalta, miten tapaamiset hoidetaan, kuten myös missä pääsääntöisesti lasta tavataan; onko paras paikka lapselle tuttu & turvallinen paikka = oma koti vai etävanhemman koti. Jokin nyrkkisääntö on (olevinaan) se, että lapsi voi olla pääasiallisen hoitajan (=yleensä äidin) luota öitä pois yhden ikävuotta kohden, eli 1-vuotias yhden yön, 2-vuotias kaksi yötä jne. Meilläkin yön yli tapaamiset tulevat kyseeseen vasta lähempänä tuota vuoden ikää...

Kiva, että teillä on menty nuo asiat sovussa. :) Musta tuntuu, että aina on jotain sotkua näissä asioissa.

Mitenkä, jos elatusvelvollisella ei ole varaa maksaa tuollaista summaa, vaikka sossu laskisi, että pitäisi olla. Mitä sellaisessa tilanteessa tehdään?
Pelottaa hiukan, että niin tulee käymään..
Saadaankohan siitäkin keskenään riita paljonko isän pitäisi maksaa.. :s

Kyllä tuon minimin verran mielestäni isän on hyvä osallistua lapsensa elatukseen, eipä lapsen elättäminen äidillekkään halvaksi tule, nykyään kaikki on niin järkyttävän kallista ja ruuan hintakin nousee vaan koko ajan.

Välillä tuntuu, että isä vaatii hirveästi oikeuksia ymmärtämättä, että hänellä olisi myös velvollisuuksiakin..
Nytkin tulee justiinsa silloin kattomaan, kun itselleen sattuu sopimaan ja aika on hirveän rajallista. Välillä tuntuu, että jopa kavereiden kanssa menot on tärkeempiä.
Helppohan se on tietty mennä, kun ei ole lasta tississä kiinni.
Sain kerran jopa vastaukseksi "pitäiskö mun jättää kaikki omat menemiset".. Öö.. No empä minäkään tuota lasta voi vaan jättää ja lähteä menemään. Ärsyttävää.
Jos yhdessä on lapsi tehty, niin mielestäni yhdessä se hoidetaankin vaikka herra nyt päätti sitten ottaa ja lähteä, vähän ennen lapsen syntymää. Ja kerta yhteishuoltajuuttakin vaatii, nii pitäisi hiukan enemmän ehkä osallistua.

Olen ilmoittanut heti alkuun, että en haluaisi antaa lasta koko viikonlopuksi ennen kuin lapsi on kahden vanha. Tottakai isä saa tavata lastaan ja lapsi olla isälläänkin öitä, mutta säännöllisesti joka toinen viikko koko viikonloppuja vasta sitten. 
Sanokoot kuka tahansa mitä, niin mielestäni ei tee hyvää niin pienelle lapselle olla vähän väliä jossain tavallaan hoidossa.
Ja se on vaan minun mielipide, muilla voi olla toisenlainen näkemys asiasta.

Noh, neiti heräs täytyy mennä kattomaan..

Vaikka meilläkin sopimukset saatiin suht sopuisasti aikaan, niin silti meillä on tarpeetonta säätöä asioissa. Esim. juuri tuon suhteen, milloin isä lastaan tapaa - tähän asti on menty lähinnä sen mukaan, milloin se isälle sopii. (Virhe!) Ja hänellähän noita juoksuja harrasteiden tms vuoksi riittää vaikka joka illalle, parhaalle kaksi ;) Ihmetyttää tosiaan tuo, että ne lukuisat harrasteet on niin paljon tärkeämpiä kuin aika oman lapsen kanssa, eikä tämä lapsi ollut edes hänelle suinkaan ensimmäinen, vaan aiemmasta liitosta on 2 lasta (nyt jo teinejä)...

Emme kirjanneet ylös mitään vakituisia päiviä - minun virheeni, koska nyt kun tapaamiset on milloin minäkin päivänä, on hemmetin vaikea ottaa mitään säännöllistä harrastusta, esim. käydä kielikurssilla (mikä olisi minun leipätyöni kannalta varsin jees, että saisin ylläpidettyä venäjän kielen taitoani). No, oma moka - jonka kyllä yritän saada korjatuksi sopimusta tarkistettaessa. Sen verran olen vaatinut herralta suunnitelmallisuutta, että hänen on tapaamisesta lähtiessä ilmoitettava seuraavan tapaamisen ajankohta. Ja muutoksista tieto viimeistään edellisenä päivänä, jos mahdollista, sairaustapaukset tietenkin on eri juttu. Näitä ei siis ole kirjattu mihinkään, ne on suusanallisesti "sovittu" - minun vaatimuksestani, kun heti alkuunsa meinasi homma mennä vallan ennakoimattomaksi poukkoiluksi...

Nyt sitten isä kävi tapaamassa tyttöä, ja kyseli yön yli tapaamisista... ja ylipäänsä pitempiä tapaamisia kuin nämä arki-iltatapaamiset. Sanoin hänelle, että eiköhän mennä sopimusten mukaan, lähempänä sitä vuoden ikää sitten yökylään. Tarkoitus kun oli ensin nuo lyhyet & tiheät tapaamiset kotona, ja sitten myöhemmin syksyllä pitempiä tapaamisia isän kotonakin, mutta ei yön yli. Että lapsi pikkuhiljaa tottuu olemaan erossa äidistä pitempiäkin aikoja ja saa pikkuhiljaa totutella isän kotiin. No, näitä pitempiä tapaamisia ei vain vielä ole ollut... herran "syyskiireiden" vuoksi (metsästys).

Nyt sitten ehdotin erästä lauantaita, herran toisen harrasteen huomioiden (ei päällekkäisyyttä siis) ja ehdotin jopa kuljetusjärjestelyitä puoliksi niin, että hän hakee likan aamulla meiltä ja minä hänen luotaan takaisin iltapäivästä (isä asuu naapurikunnassa)... Niin kappas kummaa, eipäs se varmaan käykään, silloin on ehkä muuta puuhaa... Ja kyseessä on siis "puuhailu", joka ei ole aikataulutettu tai millään tavalla sidoksissa juuri tuohon päivään. Puuh. No, asia jäi puolittain auki, joten saas kattoo nyt, kuinka käy... Mielestäni olin kuitenkin jo riittävän yhteistyökykyinen, kun ehdotin tapaamista tuolle lauantaille niin, ettei se mene päällekkäin hänen liikuntaharrasteensa kanssa ja että osallistun kuljetuksiin. Tuli tosi p*ska fiilis, miksi edes yritin mennä suunnilleen puolitiehen vastaan...

Tuosta elatusavusta vielä... Jos elatusvelvollinen ei maksa hänelle määrättyä elatusapua, voi hakea Kelalta elatustukea. Käsittääkseni Kela maksaa tuon minimin verran... MUTTA. Jos elatustuki on vahvistettu pienemmäksi kuin tuo minimi, maksaa Kela tällöin minimin ja elatusavun välisen erotuksen + elatusvelvollinen maksaa elatusavun. Näin olen asian ymmärtänyt. Kannattanee varmistaa asia lastenvalvojalta vielä. Joka tapauksessa tätä mahdollista Kelan elatustukea varten on syytä olla ne kirjalliset sopimukset ja on syytä vaatia, että isä maksaa elatusavun aina tilille, ei käteisenä.

Yksinhuoltajuuden perusteista en osaa sanoa, kuinka painavat syyt tarvitsee. Voithan sinä kirjata näitä "sattumuksia" ylös, kuinka usein isä on lastaan tavannut, kuinka paljon säätöä noissa tapaamisissa (tai maksuissa) on ollut jne... Ja vedota siihen, että toiminta on ollut kovin ennakoimatonta tms... Ja muista, hommahan lähtee nimenomaan siitä, että lapsella on oikeus tavata isäänsä - ei toisin päin!

Kannattaa siis vissiin vaatia noi tietyt päivät, että ei isä pysty ihan miten tahansa pompottelemaan. Ja jos sais sen määräaikasen sopimuksen, että näkee miten ne lähtee isän kanssa toimimaan. 

Toi on kyllä niin ihme, kuinka isät ei tunnu tajuavan sitä, että se lapsen tulo verottaa omaa aikaa ja siitä nyt vaan on luovuttava.

Ja juu  kyllähän olen koittanu sen muistaa ja ajatella asian niin, että se on lapsen oikeus. Sen takia olen niin paljon periksi ja anteeksi antanutkin. Pistää vaan raivostuttamaan, kun toinen jaksaa pompottaa ja ajatella vaan omia etujaan ja menemisiään.
Mietin hirveästi myös, että kun lapsi kasvaa ja alkaa ymmärtämään asioista jotain.
Jos joutuu toistuvasti lapselle sanomaan " no ei se isä nyt tulekaan ", ei se kovin kivaa ole nähdä lapsen pettyvän joka kerta.
Vaikka isä nyt vannottaakin haluavansa olla lapsen kanssa, jos tälläin jatkuu ni tuohan se tulevaisuus on.. 

susan, tää näyttää vahvasti menevän meidän kaksinpuheluksi, mutta ei se mitään... ei se määrä, vaan se laatu... ;) Jospa tää "seurakunta" tästä vielä laajenisi kuitenkin, saataisiin vähän laajempaa näkövinkkeliä hommaan!

Juu, sehän minullakin on ollut se perimmäinen syy, lapsen etu ja lapsen oikeus, miksi olen noita joustoja tehnyt - joskus kylläkin hampaita kiristellen, mutta olen kuitenkin. Vähän vaan tuppaa turhauttamaan, kun sitä ikään kuin odottaisi vastapalvelusta - edes joskus!

Minä olen myös miettinyt jo tulevaa, sitä aikaa kun lapsi alkaa olla sen verran iso, että ymmärtää jo jotain asioita. Se on valtaisa pettymys lapselle, kun luvataan jotain ja sitten ne lupaukset petetäänkin. Vaikka se en ole minä, joka lupailee aikaa isän kanssa tms, silti se olen minä, joka saa paikata sitten ne mahdollisten rikottujen lupausten jäljet. Se onkin sitten hankala paikka. Toivottavasti sellaista ei liiemmin tapahdu.

Miten olet ajatellut toimia isäinpäivän muistamisen suhteen? Minä mietin tuota pitkään ja kyselin kokemuksia erilaisilta ja eri ikäisiltä äideiltä - omalta äidiltä, parilta yh-äidiltä, yhdeltä uusperheen äidiltä. He kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että minulla ei ole velvollisuutta ostaa isäinpäivälahjaa tms tytön puolesta, tytär hoitakoon muistamisen itse sitten, kun on sen verran iso, että asiasta jotain ymmärtääkin tai osaa itse esim. askarrella (vaikka sitten tarhatädin avustuksella) jotain tai ilmaista, miten haluaisi isää muistaa. Itse olin kylläkin jo päätynyt vähän samoille linjoille. Totta kyllä, että ilman isää ei minulla olisi ihanaa tytärtäkään, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että minun pitäisi hänelle lahjoja alkaa siksi ostella. Ja toisaalta minua alkoi suunnattomasti nyppiä se, että sitä lahjaa alettiin "tinkiä / kerjätä" jo pari viikkoa ennen isäinpäivää niin, että lapsen isä minun kuullen puhui tytölle: "Mitäs 'Pirkko' meinasit ostaa iskälle isänpäivälahjaksi?" Minulta meni kertakaikkisesti maku koko hommaan! Äitini sanoikin, että eikö herralle voisi tarjota "lahjaksi" jotain aineetonta, esim. jonkin tytön oppiman uuden asian tms, pitääkö kaiken olla aina materiaa ja maallista mammonaa. Harmi vaan, että ryömimisen alkeet joita likka juuri sopivasti pienen pirpanan tarmolla alkoi toteuttaa isäinpäivän kynnyksellä, eivät ihan vissiin riittäneet "lahjaksi" - ainakaan suhtautumisesta päätellen...

Mä en raaskinu olla hommaamatta jotain, kun on kuitenkin isän ihan eka isäinpäivä.
Tosin nyt  vähän harmittaa, että menin ostamaan, kun ei isää näytä paljon kiinnostavan edes vastata.
Jos ei isä ilmaannu sunnuntaina niin annan lahjan tytölle! :) Ifolorilta siis tilasin sellasen
 kehys kuvan, jossa kuva isästä ja tytöstä.

khariNe ja susan Ette te ihan kaksin täällä saa höpistä ;D Oon kyllä ahkerasti seuraillut teidän juttuja, mutta lähinnä yritän niistä jotain oppia kun tosiaan tämä raskaus vasta niin alussa ja olen ihan pihalla noista huoltajuushommista ! Joten jatkakaa vaan, kiitos ;D

Mulla maanantaina vasta np-ultra, sen jälkeen vasta uskallan kunnolla iloita tästä pienokaisesta jos kaikki on ok. :)

susan, se piti vielä noista maksuista sanoa, kun kyselit, että kannattaisi varmaan "markkinoida" isälle sitä, että jos nyt sattuisi käymään niin ikävästi, että se maksukyky heikkenee tilapäisesti aivan yllättäin, niin sopisi siun kanssa aikataulun, missä ajassa pyrkii velvoitteistaan suoriutumaan. Jossitten täysin laiminlyö maksut, niin Kelasta hakemaan sitä elatustukea, jolloin Kela sitten perii saatavansa isältä - ennemmin tai myöhemmin. Käsittääkseni elatusapuvelka ei ole vanhenevaa sorttia, eli niitä peritään sitten isältä niin kauan kunnes velka on suoritettu (kannattanee tarkistaa esim. Kelasta tai lastenvalvojalta?).

inna90, kiva että joku muukin edes taustalla seurailee tätä turinointia! :) En varsinaisesti ollut sinua unohtanut, mutta näytti vaan nuo kommentit olevan lähinnä minulta ja susanilta. Kysele vaan rohkeasti, mitä mieleen juolahtaa äitiyteen tai yksinhuoltajuuteen liittyen. Aloittelija minäkin näissä asioissa (molemmissa) olen... :) Oletko kuullut kirjasta "Musta tulee perhe" (kirjoittaja Eve Mantu), mainitsin ko. kirjan tuolla yksinodottajien ketjussakin muistaakseni... Kannattaa tutustua!

Ihan varmasti tulen kyselemään täällä kaikkea tyhmää ja vähä vähemmän tyhmää :D Vielä ei ole oikein kysymyksiä, tai sanotaanko että kun kaikki on ihan uutta ja ihmeellistä niin ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Ja kun tosiaan tämä vasta niin alussa niin en uskalla iloita vielä, pelkään ihan hirveästi ettei ultrassa kaikki olekaan hyvin. :s Mutta odottaakaas kun maanantain ultra on ohi ja jos siellä pienokainen voi hyvin niin saatte varmasti musta keskustelukaverin tänne ! :D

En ole tuosta kirjasta kuullut, kiitos vinkistä ! Täytyy metsästää se jostain käsiin. :)

Hei,

minullekin tuli tarve kertoa, että luen ketjua, vaikka en ole osallistunut keskusteluun. 

Raskaus on vasta ihan alussa (viikot 6+4). Niinpä mieli on enemmän kiinni alkuraskauden riskeissä kuin mahdollisessa tulevassa lapsiperhearjessa. Kovin pitkälle ei tee mieli asioita pohtia ennen kuin voi olla luottavaisemmin mielin jatkon suhteen. Siltä osin olen siis Innan kanssa samassa tilanteessa, tosin monta viikkoa jäljessä.

Mun tilanne on muutenkin vähän erilainen kuin teidän. Lapsi on ollut pitkään toiveissa ja suunnitelmissa. Aikanaan erosin pitkästä avoliitosta, kun mies ei halunnut lapsia. Tilalle ei ole tullut uutta kestävää suhdetta, joten kaksi vuotta sitten päätin hakeutua yksin lapsettomuushoitoihin. Kerroin suunnitelmasta lapsen tulevalle isälle, jonka kanssa meillä oli ollut jo pidempään kevyempi suhde (lue: fuckbuddy). Mies halusi tulla kuvioon mukaan. Ensin yritettiin vuoden verran luomuna. Sitten hakeuduttiin hoitoihin, jotka pääsivät käyntiin vasta kesäkuussa. Nyt sitten viimein kaksi viikkoa sitten plussatesti ja verikokeessa erinomainen istukkahormonin taso. Meillä on siis tulossa ivf-vauva. Hoitosopimukset on kirjoitettu niin, että mies on lapsen isä juridisestikin (on sitä myös biologisesti), erillistä isyyden tunnustustakaan ei tarvita. Tarkoitus ei ole muuttaa yhteen emmekä siis edes seurustele.

Meillä on ollut alusta asti selvää, että minusta tulee lähivanhempi yksin. Olemme ajatelleet, että isän rooli hakee muotonsa ajan kanssa. Meillä on ollut koko suhteemme ajan suora ja hyvä keskusteluyhteys, joten tämä tuntuu aidosti hyvältä ratkaisulta. Isäehdokkaaseen on toistaiseksi voinut luottaa kaikessa. Rahaliikenteestäkin olemme sopineet, että katsotaan sitä sitten tilanteen mukaan. Tässä iässä (39-v.) on tietty ehtinyt tehdä uraa ja vakiinnuttaa talouttaan, joten voi eri tavalla laskea oman itsensä varaan.

Vaikka olen aika eri tilanteessa kuin te muut, yhteistä keskusteltavaa riittäisi varmasti. Tässä vaiheessa tuntuu vain helpommalta olla sivusta lukija ja odottaa, että viikot ehtivät pidemmälle. Meillä oli hoidoissa kaikenlaista ongelmaa ja ennuste kääntynyt varsin heikoksi. Plussatesti tuntui ihan epätodelliselta, ja vieläkään ei ole kovin helppoa luottaa, että kaikki on hyvin ja raskaus etenee onnellisesti loppuun.

Olen muuten miettinyt, että hankkisin tuon Eve Mannun kirjan. Kun se tuli ulos, luin joitain kirja-arvosteluja ja haastatteluja. Se vaikutti jo silloin kiinnostavalta.

Maaria

Hiphei, lisää väkeä...!! Tervetuloa, Maaria72!

Ymmärrän kyllä täysin kantanne Maaria ja Inna. Olin alkuun niin häpsingilläni raskaudesta - en vain saattanut käsittää, että se on mahdollista ja että se on totta ;) - että pidimme tiedon visusti meidän kahden, minun ja lapsen isän välisenä aina niille "turvallisille viikoille" asti. Eli sinne 12vk hujakoille, milloin ne kriittisimmät hetket on ohitse, vaikka olisihan sitä voinut silti käydä köpelösti... Nojoo.

Minäkään en muuten sen syvällisemmin kertonut taustaani, joten tehdäänpä se nyt. Olen siis suurinpyörtein samaa ikäluokaa Maarian kanssa, nyt 38-vuotias. Minä jäin tytön kanssa kahden, kun tyttö oli nippanappa alle 2kk. Synnytys oli dramaattinen (hätäsektio), tunteiden vuoristorata sen johdosta melkoinen: järkytys synnytyksestä, mutta myös syvä kiitollisuus että me molemmat selvisimme siitä terveinä, ensikertaa äidiksi tulleen pakahduttava onni yhdistettynä samaan aikaan hämmennykseen ja yösyöttöjen pirstaloimien unien aiheuttamaan väsymykseen... Ensimmäiseen kuukauteen en saanut nostaa mitään vauvaa painavampaa enkä tehdä mitään raskasta. Olisin kaivannut lapsen isältä enemmän tukea synnytyksestä toipumiseen ja vauvanhoitoon. Vaan ei. Kaikki muu meni edelle. Tilanne tulehtui kestämättömäksi, ja mies päätti, että minun ja tytön on muutettava. Luojan kiitos, oma asuntoni oli vielä vuokraamatta, joten salamalähtö - jota mies vaati - onnistui (ehkä miehen suureksi yllätykseksikin?). Rankkaahan tämä on ollut, ja yksinäistäkin, mutta loppujen lopuksi paras ratkaisu kaikkien kannalta, vaikka noissa arjen yksityiskohdissa onkin vähän turhaa säätöä.

Tulevaisuus on sikäli turvattu, että jäin äitiyslomalle vakituisesta virasta... Eli on kyllä työpaikka, mihin palata. Mutta mutta. Työni on erittäin epäsäännöllistä kolmivuorotyötä, minkä yhteensovittaminen perhe-elämään pienen tytön yksinhuoltajana (lue: lähivanhempana, joka suurimman osan arjesta hoitaa) tuntuu melko haasteelliselta yhtälöltä ratkaista. Niinpä jo hyvissä ajoin ilmoitin ottavani virkavapaata vuoden lisää hoitovapaan vuoksi. Leipä kapenee huomattavasti entisestään, mutta kyllähän sitä nyt vähän pienemmilläkin tuloilla selviää, kun viitsii vähän huolellisemmin taloutensa suunnitella. Nyt on siis ainakin vuosi aikaa miettiä, miten sitä tuon työelämän ym oikein järjestää... Ja saahan sitä sitten virkavapaata lisää, jos näyttää siltä, ettei siirtyminen säännöllisempään työhön luonnaa niin millään lailla... Että saa sitten likan vähän isommaksi ennen kuin tarvitsee alkaa miettiä hoitojärjestelyitä, jotka eivät kolmivuorotyössä ole välttämättä kovin yksinkertaisia... Mutta en siis ota siitä suurta murhetta juuri nyt, siihen on vielä pitkä aika.

Mäkin oon tätä seuraillu vierestä! En oo vielä ainekaa osallistunu ku ei oo vielä tuo vauvakaa syntyny nii en vielä tiedä millaista se yhden vanhemman perheenä tulee olemaan. Lapsen isän kans erottuani hän päätti unohtaa lapsenkin ja kovasti sanoo ettei meinaa tunnustaa isyyttäänkää... enkä tosin jaksais sen kans alkaa siitäki tappelee. Mutta sellanen tuuliviiri se kyl on että voi olla et mieli muuttuu ku saa tietää et lapsi on syntyny.

Pidot sen kuin paranee, kun äspeekin on mukana...!!

Millaiset tukiverkot teillä muilla on? Minulla on hiukan... öh, tuota... vaatimaton. Lähipiirissä on kyllä kaksikin lastenhoidon ammattilaista, toinen on jo eläkkeellä ja häntä "työllistävät" omat lastenlapset, toinen taas tekee vielä leipätyökseen lastenhoitotyötä. Jotenkin siis tuntuu keljulta "kuormittaa" heitä lapsenhoidolla, varsinkin tätiäni, joka on vielä työelämässä ja jolla on sen lisäksi omiakin lapsenlapsia. Hän tosin on niin omistautunut kaikille lapsille, että avuntarjous on kyllä taatusti vilpitön... Tytön kummi, on ollut luottoystäväni jo useamman vuoden ja tuki minua jo raskausaikana valtavasti. Hän on ollut kiitettävästi ja säännöllisesti läsnä tytön elämässä, nappivalinta siis kummiksi! Myös oma äitini on tukenani, vaikka asuukin toisella paikkakunnalla, muutaman sadan kilometrin päässä. Silloin kun ei tule vierailemaan tänne, on sitten "etätukena" ;) Myös tytön isoisoäiti on tarjoutunut avuksi, vaikka työntelemään vaunuja siksi aikaa, kun minun pitää käydä hammaslääkärissä tai virastoissa hoitelemassa asioita.

Sen sijaan lapsen isän puolen suku ei ole pitänyt oikein mitään yhteyttä minuun ja lapseen eromme jälkeen, kuten ei myöskään tytön toinen kummi, joka on isän työkavereita. Kuitenkin esim. isänäidillä on kyllä puhelinnumeroni, joten voisi vallan mainiosti soittaa ja kysyä, olemmeko kotosalla, jos tulisi poikkeamaan. Hänellä on varmasti useammin asioita tähän pikkukaupunkiin kuin minulla (maalle) naapurikuntaan, josta en tunne lapsen isän sukulaisia lukuunottamatta ketään. Suvun käytös ei sinänsä minua yllättänyt, osasin odottaa tätä "kaikki yhtä vastaan" rintamaksi asettumista - näin kävi lapsen isän veljen ex-vaimollekin aikanaan. Silti se harmittaa. Kai se on minun oltava aloitteellinen tässäkin asiassa, koska onhan se nyt lapsen etu tuntea sukunsa sekä äidin että isän puolelta, ja tällä menolla se isän puoli jää väkisinkin etäiseksi. Miten te muut olette hoitaneet tai ajatelleet hoitaa suhteet isän puolen sukulaisiin?

Hei,

taisin vetää nopeat johtopäätökset teidän muiden iästä Innan vuosiluvun perusteella. :)

Kyllähän nuo erot ennen lapsen syntymää tai pian sen jälkeen kuulostavat raskailta - etenkin miesten vaikeus ottaa isän paikkaa lapsen elämässä. Olen miettinyt, että ehkä noissa asioissa pääsen itse helpommalla, kun lähtökohdat ovat niin toiset. Ei ole ainakaan surua päättyvästä suhteesta ja niin syviä pettymyksiä kuin olisi suhteessa rakastettuun. Tietty voi vastaan tulla toisenlaisia ongelmia, joita en vielä osaa edes kuvitella. Kun nyt ensin selvittäisiin niille "turvallisille" viikoille...

Mun on vaikea arvioida, kuinka kantavat tukiverkot ympärillä oikeasti olisivat. Muutama ystävä tietää tilanteen ja on jo tarjonnut apuansa. Heillä on omiakin lapsia, mutta lapset ovat jo koululaisia. Voi olla käytännössä vaikea odottaa kovin paljon ystäviltä. Mun molemmat vanhemmat ovat eläkkeellä ja hyväkuntoisia. Heille olen jo kertonut tilanteesta sillä seurauksella, että he ovat jäädyttäneet kaikki ensi vuoden matkailusuunnitelmansa, kun odottelevat raskauden etenemistä ja ovat ilmoittaneet olevansa apunani niin paljon kuin haluan. Heihin onkin luontevampi tukeutua kuin ystäviin, mutta he asuvat 400 km:n päässä, joten tuki tarkoittaisi pitkiä vierailuja molempiin suuntiin. En osaa sanoa, miten se sitten toimisi.

Isän rooli on meillä tosiaan aika auki ja sitä myöten hänen sukunsakin. Luulen, että hän ei ensimmäisenä vuonna kovin itsenäistä roolia ottaisi, mutta ehkä sitten ajan kanssa. Kamalan vaikea sanoa, kun raskaus on kumminkin hänelle vielä toistaiseksi abstrakti "wait-and-see"-tyyppinen juttu. Minusta on toistaiseksi tuntunut helpolta luottaa, että hänen toiveensa alkavat jäsentyä, jos raskaus etenee. Olen itsekin yrittänyt jarrutella tulevaisuuden mielikuvia, kun vielä ei tosiaan tiedä, kuinka kaikki menee.

Piinallisia nämä ensimmäiset viikot ovat. Tuntuu, että omat ajatukset pyörivät vain raskaudessa, vaikka kuinka yrittäisi suunnata mietteet toisaalle. Aika kuluu niin kamalan hitaasti. Toisaalta jokainen päivä tuntuu voitolta. Että ainakin vielä tämä raskaus jatkuu.

Maaria

Hei, täällä myös yksi tuleva yh-äiti. Raskaus tosin vielä ihan aluillaan, mutta mies ei sanojensa mukaan tule osallistumaan lapsen elämään ellei saa myös minua. Tapailimme vain muutaman kerran ennen raskaaksi tulemistani. Tapailu loppui jo ennen kuin tiesin raskaudesta, joten en todellakaan ole alkamassa hänen kanssaan suhteeseen ainoastaan lapsen takia. Olemme molemmat reilusti yli 30v ja molemmille lapsi on ensimmäinen. Itse olen oikeastaan vähän helpottunut jos mies todellakaan ei aijo nurkissa notkua, mutta tietenkin lapsen kannalta olisin sitä toivonut. Tämmöiset alkuodotuksen meiningit täällä :)

Tervetuloa joukkoon kummaan, Mumux!

Minä tosiaan jo hetken luulin, ettei tällaiseen ketjuun kukaan tohdi kirjoitella, vaikka se kovin negatiivissävyinen "leima" yksinhuoltajuudesta on kai jo tänä päivänä poistunut... tai ainakin poistumassa. Ja omalla kohdallani ainakin lähipiiri on varsin ymmärtäväisesti suhtautunut asiaan. Isoäitinikin totesi, että lapsi on suurin lahja, minkä voi saada - vaikka siitä "joutuisi" nauttimaan yksinkin.

Niinhän se taitaa olla, että se on melko kuolleena syntynyt ajatus jäädä parisuhteeseen lapsen vuoksi. Lapset ovat fiksuja, ja vaistoavat kyllä, jos vanhempien välit eivät ole kunnossa. Mieluummin siis kaksi onnellista vanhempaa erikseen kuin kaksi onnetonta yhdessä - tämä on (vain) minun mielipiteeni.