rekisteröidyssä parisuhteessa elävien adoptio-oikeus mahdollistaa pääasiassa perheen sisäisen adoption. Suomessa laki kai mahdollistaisi muunkinlaisen adoption, mutta täällä lapsia annetaan adoptoitavaksi kai parikymmentä vuodessa ja jonot on melkoiset. Siellä varmaankin ajaa ohi ne, jotka on naimisissa, korekasti koulutettuja, vakitöissä ja lähentelee neljääkymppiä.
Joskus olen miettinyt, että adoptiovanhemmaksi haluavalta tutkitaan melkein shampoomerkkikin, sen sijaan kaikenmaailman imbesillit (anteeksi sanankäyttöni) saavat lisääntyä miten vaan, kohdella lapsiaan miten vaan ja aina lapset annetaan heille takaisin, koska "lapsen paras paikka on omien vanhempien luona." Sosiaaliviranomaiset eivät voi kuin silittää vähän päätä.
En tiedä, mutta joskus tuntuu, että Suomessa lastensuojelulaki on enemmänkin vanhempiensuojelulaki. Pahoillani vuodatuksesta tässä, joskus vain näen näitä työn puolesta ihan liikaa. Monen ongelmoivan nuoren ja lapsen asiat olisivat paljon paremmin, jos heillä olisi normaalit ja välittävät vahemmat, jotka eivät jättäisi omia ongelmiaan hoitamatta niin, että niistä sitten kärsivät kaikki.
tavallaan - vaikka se ei voi olla avioliitosta kiinni - niin ymmärrän, että sitä adoptiovanhemmilta edellytetään. Jos adoptiovanhempien pitäää jotenkin osoittaa olevansa tosissaan ja sitoutuneita toisiinsa, niin avioliitto on siinä tietysti yksinkertainen asia.
Toki aina voi erota ja ihmiset kuolla jne. Mutta lähtökohtana ajatus, että adoptioperheen puitteiden pitää olla hyvin kunnossa, on perusteltu. En tiedä miten ajat ovat muuttuneet, mutta 70-80-luvulla eräs tuttavaperhe ei saanut adoptiota miehen diabeteksen ja siihen liittyvän insuliinishokkivaaran takia. Se on kurjaa.[:(] Jos adoptio-oikeuden voi saada vain sanomalla tahdon, niin se on aika helppoa silloin.